Carmen levyllä

Lähde: http://www.emi.fi/julkaisut/3376/bizet_carmen

Oopperalevytykset alkavat ymmärtääkseni olla melko harvinaisia. Kuvalliset tallenneformaatit jyräävät. Totta tietysti, että näyttämölle tarkoitetun esityksen mahdollisimman kokonaisvaltainen aistiminen on suotavaa. Mutta enpä näkisi mitään haittaa olevan hyvistä ääniteversioistakaan, parhaimmillaan ovat todellista juhlaa korville. 

Varsin oivan ja pääosin miellyttävän kuuntelukokemuksen tarjoaa tämäkin Carmen -levytys. Orkesterina Berliinin filharmonikot, puikoissa Sir Simon Rattle – hämmästyttävää kyllä, molemmat ensimmäistä kertaa Carmenin parissa! Solisteina Lady Rattle Magdalena Kozená Carmenina, myöskin ensi kertaa asialla, Don Joséna tuttu Jonas Kaufmann, Micaëlan roolissa sopraano Genia Kühmeier ja härkätaistelija Escamillona baritoni Kostas Smoriginas.

Odotin Kozenálta paljon, mezzona eräässä komeimmista mezzorooleista. Vaikka äänensä väristä enimmäkseen pidänkin, kokonaisuuteen jouduin valitettavasti pettymään. Lähestymisen piti olla ennakkotietojen (Rattlen haastattelut) mukaan kamarimusiikillinen, ehkä juuri Kozenán äänen avuksi.., silti hän tuntuu kovin usein jäävän orkesterin ja ajoittain toisten solistienkin jalkoihin. Olisiko äänensä kuitenkin liian ohut ja hento roolin vaatimuksiin, vai tykittääkö orkesteri turhan lujaa, mene ja tiedä. Kummastelin myös joitakin tulkinnallisia valintojaan, miksi esimerkiksi turvautua puheeseen (tai huutoon!) 4. näytöksen finaalin aggressiivisimmissa kohdin, kun nuotitkin on kirjoitettu. Parhaiten hän mielestäni onnistuu 2. ja 3. näytöksessä, ensimmäisessä haparoi eniten. Tunneskaalalla jos kokonaisuutta kuvaisi, tuntuu että hänen laulustaan jää uupumaan Carmenin lempeä, viekoittelua ja erotiikkaa, kun taas kopeaa kylmää halveksuntaa, uhmaa, suuttumusta ja vihan sävyjä löytyy hyvin. Kolmannen näytöksen povauskohtauksessa, jossa kortit lupaavat vain kuolemaa, hän saa ääneensä hienosti synkeää ja epätoivoistakin kohtalontuntua. Hassua sinänsä, että dialogikohdissa nuo laulussaan kaipaamani lempeämmätkin tunteet tulevat paremmin esille. Liekö sitten puheäänensä ilmaisuvoimaisempi, vai onko lempeä vain vaikeampi laulaa.

Tämän Carmen -version tähdeksi mielestäni nousee ensinnäkin orkesteri. En tiedä, enkä välttämättä ymmärrä orkesterimusiikista riittävästi osatakseni suoritusta tarkemmin arvioida, osaan vain sanoa, että omiin korviini soitto kuulostaa hyvältä, oikein hyvältä. Kokonaissointi on komea, runsas mutta selkeä, ja sooloinstrumentitkin erottuvat kauniisti. Ennen cd:n ilmestymistä olen kuunnellut ja katsellut esityksen konserttiversiona orkesterin omassa loistavassa konserttifoorumissa, Digital Concert Hallissa. Upea konsepti, moitteeton äänen- ja kuvanlatu ja eturivin paikat. Paitsi solisteja lavalla, kamerat seuraavat myös kiitettävän paljon orkesteria, johtajaa sekä yksittäisiä instrumentteja lähietäisyydeltä. Äärimmäisen mielenkiintoista! Ikään kuin musiikistakin saisi enemmän irti nähdessään soittajia työssään. Nautin suunnattomasti. 

Toinen esityksen tähti on ehdottomasti todella kaunisääninen Genia Kühmeier, Micaëlan, Don Josén tyttöystävän roolissa. Ihana puhdas, kirkas, kuulas sopraano! Eikä mitään vaikeuksia korkeimmissakaan äänissä. Ilo kuunnella! Ensimmäisen kerran kuulin tämän Carmen-version suorana radiolähetyksenä Salzburgista keväällä. Olin valmis julistamaan Kühmeierin varastaneen melkeinpä koko shown häikäisevällä Micaëlallaan, huolimatta roolin pienuudesta. Kontrasti Carmeniin, varsinkin heti 1. näytöksen vaisun Habaneran jälkeen, oli niin ilmeinen, ja pisteet menivät täysin tuomariäänin Micaëlan eduksi. Ensimmäinen rooli, jossa tätä sopraanoa kuulen, eikä taatusti jää viimeiseksi. Nimi mielessä.

Vaikka näistä kirjoituksistani uhkaakin tulla lähes pelkkää Jonas Kaufmann -suitsutusta, on pakko todeta, että hän on hands down tämän(kin) esityksen säteilevin ja valovoimaisin tähti. Täydellisen upea Don José. Alusta loppuun horjumattoman varma tulkinta, täynnä helmihetkiä. Ei voi muuta kuin ihastellen kuunnella, kuinka äänensä kuvastaa niin täydellisesti Josén tunteita ja mielenliikkeitä tämän matkatessa hallinnasta ja hillinnästä, palavaan intohimoon, mustasukkaisuuteen ja lopulta lähes mielipuoliseen epätoivoon ja raakuuteen.

Yksi helmistä: toisen näytöksen ”kukkaisaaria”, La fleur que tu m’avais jetée, jossa José avaa sydämensä Carmenille. Tähän mennessä kuulemistani  ehdottomasti paras, ehjin ja tasapainoisin tulkinta. Tuo aaria on sävellyksenäkin jo tietysti äärimmäisen kaunis ja vahvasti tunteella ladattu. Hassua kuinka pienistä yksityiskohdista kaikki voikaan itselle olla kiinni.. pelkkä yksi ”oui” tässä aariassa (viimeinen kolmannes, kohdassa ”Te revoir, ô Carmen, oui, te revoir!”) onnistuu aina viemään sydämeni. Sävystä ja tunteesta se kai riippuu. Tässä versiossa pidän paljon myös siitä, että upean pehmeän puoliäänisen (haa, jälleen sain oppia uuden musiikkitermin: mezza voce = with half voice) ”Et j'étais une chose à toi!”-säkeen viimeinen ääni häipyy pehmeästi, eikä katkea kurkkuäänteeseen kuten useammassa muussa tulkinnassa. Lopun ”Carmen, je t’aime” täyteläinen, sointuva kasvatus on vielä piste iin päälle. Saattaako tätä aariaa enää upeammin tulkita. *huokaisu*

Erityismaininnan papukaijamerkillä saavat kuorot (Berliinin valtionoopperan kuoro ja lapsikuoro) komeista suorituksistaan läpi levyn, pienemmissä ja suuremmissa kokoonpanoissa. Varsinkin lapsikuoro on harvinaisen hyvä. Enpä muista kuulleeni tarkempaa ja selkeämpää tulkintaa tempoltaan varsin haastavasta 1. näytöksen vahdinvaihtomarssista. 

Komeaäänisestä korpraali Moralèsista (Andre Schuen, bassobaritoni) pidin myös kovasti paljon, samoin useista muista pienempien roolien tulkeista. Mustalaistytöt Frasquita (Christina Landshamer, sopraano) ja Mercédès (Rachel Frenkel, mezzosopraano) laulavat raikkaasti. He sekä iloluontoinen herrakaksikko Remendado (Jean-Paul Fouchécourt, tenori) ja Dancaïre (Simone Del Savio, baritoni) täyttävät roolinsa mainiosti (ks. edellinen postaus, kvintettolinkki). Smoriginaksen Escamillo sen sijaan jää haaleaksi yritelmäksi machosta toreadorista.

"O ma Carmen!"

Scroll down for English..

Ensimmäinen oopperani! Zürichin oopperan produktio Bizétin Carmenista vuodelta 2008. Nimiroolissa Vesselina Kasarova, Don Joséna äskettäinen tenori-ihastukseni Jonas Kaufmann.

Tarina on pääosin ennalta tuttu, samoin suuri osa musiikista. Havaitsen kylläkin mielikuvani pian pintapuolisiksi, osin stereotyyppisiksikin.

En nimittäin osannut lainkaan varautua koko siihen hurmaavaan musiikilliseen ilotulitukseen, jonka kohtasin. Bizét luo sävelillään runsaan, värikkään, kaikkia aisteja stimuloivan kudelman, hyvin elämänmakuisen ja todellisen tuntuisen. Sävelmät ovat tarttuvia, kansanomaisia, osin kansanmusiikkimaisiakin. Eikä meno ole lainkaan niin synkkää kuin voisi tarinan traagisesta peruskuviosta olettaa, vaan jopa hauskaa! Paikoitellen ainakin. Päähenkilöitä tukevat useat herkulliset sivuhahmot, kuten esim. Carmenin ystävättäret Frasquita ja Mercédès, sekä hupaisat herrat Remendado ja Dancaïro salakuljettajien leiristä. Heidän ja Carmenin leikkisää 2. näytöksen kvintettoa siitä, kuinka diilit sujuvat paremmin jos mukana on naiskauneutta, on ilo kuunnella. (Huom! Linkki vie Sir Simon Rattlen uuden Carmen cd:n versioon em. kvintetosta.)

 

Kasarovan Carmen on ennemminkin moderni, voimakastahtoinen aikuinen nainen kuin helmoja heilautteleva paljasjalkainen mustalaistyttö. Melkoisen juonitteleva ja manipuloiva itse asiassa! Lisää eroottista säteilyä jäin hieman kaipaamaan. Ilman kunnon kipinää Don Josén head over heels rakastuminen ei tunnu oikein uskottavalta. Laulullisesti olin Kasarovan tulkinnasta myöskin hieman kahta mieltä, välillä tuntui että äänen sävyt istuivat rooliin kuin nenä päähän ja toisaalla taas rutistelin kulmiani ja kiemurtelin epämukavuudesta. Kaunis ääni hänellä toki on. Juuri sellainen tummasävyinen (mezzosopraano, ääniala sopraanon ja alton väliltä, kuten myöhemmin opin), josta tapaan pitää. Osuvimmillaan tässä roolissa oikein nautittava.

Oopperan olisi oikeastaan voinut nimetä Don Josén mukaan. Hänhän tarinassa suurimman muutoksen käy läpi. Toki Carmen on kaiken liikkeelle paneva voima, katalyytti, mutta samanlaisena pysyessään ehkä hieman tylsä. Don José on mielenkiintoisempi, jännittävämpi. Matka ensimmäisen näytöksen kiltistä, kuuliaisesta mammanpojasta 3. näytöksen murhamieheen on melkoinen. Uskottavasti Kaufmann Josénsa piirtää. Äänensä on loistava, soljuu ja pauhaa vaivattomasti tarpeen mukaan. Aikaisemmat arveluni siitä, että näyttämöilmaisuakin löytyisi, osuvat ilahduttavasti oikeaan. Hän on oikeasti hyvä, todella hyvä! Reagoi ja liikkuu luontevasti roolissa, tuntuu sisäistäneen hahmonsa ilmeitä ja eleitä myöten ja, mikä tärkeintä, vaikuttaa tunteissaan aidolta. Noista aineksista on todelliset tulkitsijat, näyttämöiden oikeat tähdet tehty. Heitä yleisö rakastaa. Syystä. Aitoihin, uskottaviin hahmoihin on helppo samaistua.

Eräs suosikkikohtauksistani: 1. näytöksen duetto, jossa José on niin naiivi, estynyt ja ajattelee vain äitiänsä kotikylässä, että missaa täydellisesti Micaëlan lähentely-yritykset. Taaksepäin suitut hiukset, dorkat pokat, järjestelmällisen pikkutarkat toimet, kehonkieli, säikyt liikkeet, ilmeet.. kaikki tukee mielikuvaa tiukasta, tarkoin itseään kontrolloivasta tyypistä. Taidolla luotu ja ilmennetty rooli, jos mikä! Erittäin älykästä ja ihailtavaa. Varsinkin kun myöhemmin luin Kaufmannin haastattelusta, että Mériméen alkuperäistarinassa José on jo tappanut aikaisemmin. Hän on lähtenyt kotikylästään ja pestautunut armeijaan ikään kuin viimeisenä oljenkortenaan. Tätä taustaa vasten Josén tarkkuuden ymmärtää hyvin ja itse asiassa myöhemmän lankeamisenkin. 

Kaufmannin tulkintaa seuratessani tajuan kuinka juuri siinä ja sillä hetkellä iloisesti rikki räsähtelevät väärät mielikuvani oopperasta ovat luultavimmin suurimpina syypäinä pitäneet minut loitolla tämän taidemuodon parista. En pidä korkeista, kovista, riipivistä äänistä. Enkä lavapönötyksestä. Siis siitä, että lavalla vain seistään ja lauletaan tumput suorina, ikään kuin roolista irrallaan, ja vielä pahimmassa tapauksessa astellaan etunäyttämölle aariaa varten. En ole koskaan (vielä!) oopperassa käynyt, enkä ennen tätä kokonaista oopperaesitystä kuullut, mutta jostain minun on täytynyt nuo mielikuvat ja ikävät kokemukset imeä. Viestimistä kenties. Oli miten oli, olen onnellinen ja tyytyväinen, että rikkoutuvat. Joutavatkin jo. Tästähän aukeaa aivan uusi kokemusten maailma!

- - -

Don José & Carmen
Source: http://www.jkaufmann.info/

My first operatic experience! Opera Zurich production of Bizet's Carmen from 2008. Vesselina Kasarova in the title role, and as Don José my recent tenor infatuation, Jonas Kaufmann.

The story is largely familiar, so is most of the music. Soon I, however, realize my opinions superficial and in places stereotypical.

I wasn't prepared for the charming musical fireworks I met. Bizet weaves a rich, colourful, sense-stimulating texture with his tunes, very much alive and true. The tunes are catchy, popular, even folk music-like. And not at all as gloomy as might be expected of the tragic storyline! It's even fun, at times! There are many delicious supporting characters, like Frasquita and Mercédès, Carmen's female friends, or Remendado and Dancaïro, the merry gents from the gypsy camp. Their and Carmen's Act 2 playful quintet (of how the deals work out better when there is female beauty involved) is a joy to listen to :) (Note! The link takes you to the new CD of Sir Simon Rattle and the Berliner Philharmoniker)

Ms. Kasarova's Carmen is more a strong-willed modern woman than a skirt-swinging barefoot gypsy girl. A rather scheming and manipulating one, in fact! A certain erotic aura I missed in her Carmen. Don José's falling head over heels for her just isn't plausible without proper sparks. Her singing left me also with two minds.. Sometimes her tone of voice seemed just perfect for the role, other times I squirmed with discomfort. She does have a beautiful voice, no question about that. Just the type of dusky and dark in colour (a mezzo soprano, ranging between soprano and contralto, as I subsequently learned) which I tend to like. And at her best, she makes a highly enjoyable Carmen.

The opera could just as well be called "Don José". He is the one that undergoes the biggest change in the story. Sure, Carmen is the driving force behind it all, the catalyst, but in her fixed constancy she's a bit bland. Don José is more interesting a character, more exciting. The transformation from the Act 1 mild and meek milksop to the Act 3 cutthroat is quite something! Mr. Kaufmann does a very convincing job in depicting him. His voice is awesome, flows with perfect ease, whispers and thunders where need be. My earlier guesses that he might also possess dramatic skills proved gratifyingly true. He is seriously good, very good! Reacts and moves effortlessly on stage in character. Seems to have internalized the role perfectly, down to the tiniest detail, and most important, seems honest and true. Those are the makings of a true performer, the veritable stars of stage. The audience loves them. With good reason. It's easy to identify with such authenticity and plausibility.

One of my favourite scenes: Act 1 duet with Don José and Michaëla, his girl from the home village. José is so naive and inhibited, and lost in the thoughts of his mother back home, that he completely misses Michaëla's passes, puckered up lips and all ;) Hair sleeked back, corny specs, meticulous moves, body language, gestures, expressions.. all adding up to a picture of someone in close control of himself. A highly skilled and finely embodied characterization. Most intelligent and admirable. Especially in light of the fact, as I read in one of the interviews of Mr. Kaufmann, that in Mérrimée's original story José has already killed someone earlier in his life. He has left his home village and enlisted in the army as a last straw, to stay in the straight and narrow. To this background José's self-control is understandable, as is his later fall.

Following Kaufmann's performance I realize that my misconceptions, happily breaking down right there and then, have quite probably been the main reasons for keeping me at arms length of this form of art. I don't like loud, shrill voices. Nor do I like ceremonious pompous standing onstage while singing, especially walking front stage center for an aria. I've never yet been at an opera performance, and never before heard a complete piece, but somehow, somewhere I must have got the food for those misconceptions. Media perhaps. Be it as it may, I'm happy that they are breaking. Good riddance! This is opening up a whole new world of great experiences for me!

Heräämisiä - Awakenings

Tämä on kertomus siitä kuinka hurahdin / koin herätyksen / sain tartunnan.. kuinka sen nyt haluaa ilmaistakaan.. oopera -sellaisen nimittäin. Moisessa kolahduksessa ei sinänsä ole mitään uutta, vastaavia on tapahtunut musiikillisessa mielessä minulle ennenkin, toisilla genreillä. Tässä taitaa vain olla merkkejä pitempiaikaisesta taudista.. ;-)

Kutakuinkin näin kaikki alkoi.

Loppiainen 2012. Tv:sta taustamelua, musiikkia Teemalta. Joku oopperakonsertti. Iso orkesteri. Tummakutrinen laulajatar lavalla. Hmm.. ei paha! Ei riivi korvia, kuten korkeat naisäänet minulla yleensä. Varmaankin kuuluisa, yleisö aploderaa innokkaasti. Jaahas, joku mieslaulaja seuraavana. No mutta, kukas hän on!?! Onpa upea ääni! Tämähän täytyy tarkistaa.

Konsertti oli nauhoitus Berliinin Waldbühnen lavalta edelliseltä kesältä. Esiintyjinä sopraano Anna Netrebko, tenori Jonas Kaufmann sekä bassobaritoni Erwin Shrott.

Siinä se tapahtui, hurahdukseni. Pim! kuin taikasauvan kilahduksesta, bibidi-babidi-buu. 

Mitä pidemmälle konserttia seurasin, sitä enemmän ihastelin. Hienoa kuunnella solisteja, jotka todella osaavat hommansa. Vahvoja, väkeviä, tunteellisia, hauskoja tulkintoja.  Hyviä biisejä sitä paitsi! Eksoottisia etelän sävyjä ja upeita tangoja tummalla, syvällä äänellä (Shrott). Ja mikä bandoneon/harmonikkasolisti!! Huikea Netrebko-Kaufmann rakkausduetto (St. Sulpice kohtaus Massenetin Manonista), jossa huulipuniakin vaihdettiin intohimoisesti (”it’s just acting”, kommentoi Anna). Valtaisan kaunis O mio babbino caro (linkki vie vuoden 2006 vastaavaan esitykseen, oikea pätki niin pahasti). Orkesterin ja kuoron soolo-osuuksista jäi erityisesti mieleen surumielinen hyminäkuoro Madame Butterflystä. Illan hämärtyessä Kaufmannin romanttinen Du bist die Welt für mich upposi yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Linssikin löysi suloisesti kaulailevia pareja katsomosta. Puitteethan Waldbühnessä ovat hienot ja hulppeat: amfiteatteri keskellä metsää, kauniin luonnon ympäröimänä. Voisi kuvitella, että moisessa laajassa ulkoilmakatsomossa esiintyjät jäisivät kaukaisiksi kärpäsiksi, mutta ainakin kameroiden ulottuville tunnelma vaikutti kaikin puolin lämpimältä, vapautuneelta ja iloiselta. Yleisö oli vastaanottavaista ja palkitsi esiintyjät runsain suosionosoituksin. Tunnelmallinen ilta huipentui majesteetilliseen Lehár -tulkintaan (Freunde, das Leben ist lebenswert) á la Kaufmann. Huikeat hurraat ja aplodit!  

Jo on tenoria siunattu komealla äänellä! Tummahko, sointuva, rikassävyinen, voimakas, mutta tarvittaessa myös pehmeän lempeä ja herkkä. Täydellinen instrumentti näyttämölle, roolien tulkintaan. Eläytymiskykyä ja heittäytymisherkkyyttä tuntuu löytyvän, pelkästään konserttiesityksestä päätellen. Tätä herkkua täytyy nähdä ja kuulla enemmänkin!

Lisää tuli heti samana iltana, nimittäin ooppera Carmen.

- - - -

This is the story of how I got lost in the world of opera / was awakened by opera music / got bitten by an opera bug.. which ever way you want to put it. Been swept away like that musically is nothing new for me, it has happened before, with different genres, though. This time it seems there is indication of a more severe case in the air.. ;)

Just about like this it all begun.

It was the Epiphany 2012. At home. TV blasting in the background. Music. An opera concert. Grande orchestra. A brunette soprano onstage. Hmm, not bad. Not earsplitting, as high female voices often for me are. Must be famous. The audience gets wild. Ok, now there's a guy.. Oh my, who's he!!?! What a voice! This I must check.

The concert was a rerun of a recording from the Berlin Waldbühne from previous summer. The stars onstage were soprano Anna Netrebko, tenor Jonas Kaufmann and bass baritone Erwin Schrott.

There it was, the fateful whirl. Bim! Like a swish of a magic wand, bibbidi-bobbidi-boo. I was lost.

The further I watched the concert, the more fascinated I was. Wonderful to hear singers who so clearly know what they are doing. Powerful, emotional, enjoyable interpretations. And what's more, great songs! Exotic southern flavour, glorious tangos sung by a deep, dark voice (Schrott). And what a bandoneon soloist (or was it an accordion?)!! Gorrrrgeous Netrebko-Kaufmann love duet (the St. Sulpice scene from Manon by Massenet) with passionate smooching and all ("it's just acting", she commented ;)). Tearjerkingly beautiful O mio babbino caro (link to 2006 performance, the right one didn't work). Memorable performances by the orchestra and choir as well, especially the sorrowful humming chorus from Madame Butterfly. As the night grew darker, Kaufmann's romantic Du bist die Welt für mich went down a storm. The camera even caught some sweet hugging couples in the audience. Awww! The set and scenery in Waldbühne is lavish, an amphitheater in the middle of nature, surrounded by beautiful landscape. One might think that on such a large open air stage the performers would be minuscule figures out there, not really interacting, but no, on the contrary, the atmosphere was a really warm one, relaxed and jovial. The audience was receptive and applauded the stars heartily. The crown of a great evening was a majestic rendering of Lehar's Freunde, das Leben ist lebenswert by Kaufmann. Thunderous Bravos and roaring applauding!

Now there's a tenor who's been blessed with a glorious voice! Darkish, sonorous, rich in hues, powerful but soft, delicate and tender if need be. A perfect instrument for the stage, interpreting characters. Great emotional abilities and, it seems, a willingness to set oneself aside, to plunge into the mind and frame of a character.. judging by a concert performance only. Such a treat I must see and hear more!

There was more, on the very evening, namely Carmen - the opera.