Verdin Kohtalon voimaa - La Forza á la Verdi

Giuseppe Verdi: La Forza del Destino
Bayerische Staatsoper, München 050114

Scroll downwards for English..

Ohjelma - The program
Photo: me

Oi mikä elämys!! Kuulla noin upeita laulajia, noin monta samassa produktiossa. Kyyneleet silmissä pelkästä ajatuksesta. Kaunista musiikkia. Suuria surullisia tunteita. Lavasteistakaan ei ollut haittaa. Ja kun ei ole vertailuversiota nähnyt on kaikkeen tyytyväinen, ainakin melkein ;)  Tiivistelmä englanniksi.

Tärkein ensiksi: Jonas Kaufmann lauloi!! <3 Sitä ehdin päivällä jo spontaanisti kyynelehtiäkin, kun hyvät uutiset kuulin. Kävin aamulla toteamassa talon seinästä plakaatista nimensä, ajatellen että kaipa olisivat tuuraajasta siinä ilmoittaneet kun otsakkeena oli "Heute". Oli näetsen pelko pyrstössä ettei ehkä olisi vielä kuntoutunut, kun edellisen esiintymisensä joutui sairastuttuaan peruuttamaan. Onneksi lauloi. Oli upeaakin upeampaa häntä lavalla nähdä ja kuulla. Sielukas, ainutlaatuinen tulkinta.

Laulajat olivat kaikki todella huippuluokkaa. Tiesin sen jo nettinähetyksen perusteella, mutta aivan toiselta planeetalta on kuulla heitä livenä. Aijai, oh ja voi! Kyllä hemmotellaan oopperayleisöä Münchenissä!

Preziosillaa laulanut Nadia Krasteva oli nyt miellyttävän tasainen. En havainnut lainkaan niitä hieman kiusallisia kiekauksia jotka kurtistivat kulmiani striimissä. Vahva ja voimakas mezzo, komea ääni. Tapasinkin hänet ovella nimmarijaossa. Oli ihastunut kun kuuli minun tulevan Suomesta. Kertoi tulevansa Savonlinnaan ensi kesänä laulamaan Carmenia. Hmm, varmasti oikein hyvä Carmen, uskon. Vahva, tumma ääni, temperamenttia ja sopivaa näköäkin löytyy, ja kokoa ;) Voisipa vaikka mennä katsomaan..

Basso Vitalij Kowaljowista kaksoisroolissaan Markiisi-isänä ja Isä Guardianona pidin jo paljon häntä ensi kertaa kuullessani. Äänensä on ihastuttavan lämmin. Soinnukas ja syvä. Erittäin kaunis, surun hetkissä varsinkin. Virkistävää sitäpaitsi kuulla syvää kaunista normaalipainoista bassoa, vaikka tiedän ettei olekaan enää niin että matalan äänen edellytyksenä olisi myös suuret raamit.. Rauhallisesta lavaolemuksestaan pidin myös paljon.

Jonas Kaufmann (Alvaro) &  Ludovic Tézier (Don Carlo)
Photo: Wilfried Hösl / BSO

Ludovic Tézier Don Carlo di Vargasin roolissa (eikö nyt olisi voinut jotakin muuta nimeä keksiä, sotkeentuuhan näissä don carloissa..) oli niin ikään mielestäni livenä parempi. Hänen äänessään on ajoittain sellainen hieman minua häiritsevä jotenkin ahtaalta kuulostava sointi, ikäänkuin ääni tulisi enemmän nasaalina.. Nyt sekin oli suurilta osin poissa. Vahva, erittäin kyvykäs baritoni. Parhaimmillaan todella komean kuuloinen. Ja kuinka vaivattomasti äänensä soljuukaan. Wau! Erityisesti duetot Kaufmannin kanssa olivat hienoja. Roolinsa on melkoisen epäkiitollinen kyllä, hyviksiin on katsojan aina helpompi samaistua. Carlo on suurimman osan aikaa vihainen ja kostonhimoinen, ei niillä tunteilla yleensä kovin paljon kaunista laulettavaa saa! Aikamoinen kohtalo hänellä, jos ajatellaan että tarina menee niin kuin tässä versiossa tulkittiin, että Carlo on vasta poikanen nähdessään isänsä kuolevan ja että hän siitä lähtien elää elämänsä vain kosto mielessään. Mikä painolasti! Eihän hän saanut mitään mahdollisuutta edes suunnitella itse elämäänsä, piti vain maksaa isien velkaa. Poikaparka! Karmaisevan läheltä riipaisee näitä nykyajan sukukostoja aihe vieläkin..

Eipä saanut Leonorakaan tavallisia kortteja, vaikka oikeastaan kuvio 'rakkaudessa pettynyt neito sulkeutuu luostariin' onkin tuttu. Tässä tarinassa tosin lähtökohdat ovat pikkuisen erilaiset heti kättelyssä, eikä Leonorakaan suostu tarjottuun luostarivaihtoehtoon. Ja ihan oikeista syistä! Joskin aika erikoista lie, että hän pitää luostaria liian turvattomana, avoimena. Erakon luola on siis hänelle oikea vaihtoehto. Runsaasti roolissa on rukoilua, kuten Anja Harteros haastattelussa totesikin. Miellyttävää että näyttämösovitukseen oli osattu tehdä mukavasti vaihtelua näiden rukousten osalta. Ei alkanut haukotuttaa missään vaiheessa. Eikä varsinkaan Harteroksen laulua kuunnellessa! Näin ja kuulin häntä livenä nyt ensimmäistä kertaa. Upea ääni. Yksi kauneimmista mitä olen koskaan saanut kuulla. Mielettömän kauniit kuulaat korkeat äänet. Selkeän puhdas ja kirkas muutenkin. Esiintymisensäkin oli mielestäni paljon vapautuneemman oloista kuin usein ennen, varsinkin yhteispelinsä Kaufmannin kanssa. On ehkä hyvä esimerkki vieressä vaikuttanut.. ;)

Jonas Kaufmann Don Alvarona oli niin täydellisen upea kuin vain olettaa saattaa. Roolinsa on kovin fyysinen. Paljon vauhdikkaita kaksintaisteluja tai sitten muuten vain hän saa laulaa melko mahdottomissa asennoissa. Tärkeimmän aariansa "La vita è inferno all'infelice.." (3. näytös) Alvaro aloittaa makuulla vatsallaan pöydän alla. Hetki myöhemmin vakavasti haavoituttuaan laulaa taas makuulla "Solenne in quest'ora..", nyt seljällään ja sillä samaisella pöydällä. Ja kuinka kauniisti! Sydän särkyy kuunnellessa. Carlo tukee häntä puoliksi istumaan. Eikai siinä voi henkikään kunnolla kulkea ja varmasti joutuu lihaksia jännittämään. Ja silti, kuinka helposti, upeasti ja uskottavasti hän laulaa. Uskomatonta! Kaksintaistelut eivät myöskään liikkuvuudessaan lie niitä helpoimpia paikkoja laulella. Ei hidastanut kumpaakaan, Tézier-Carloa tai Kaufmannin Alvaroa. Loistavaa laulantaa. Taistelut olivat ohjauksellisestikin oivaltaen toteutettuja mielestäni. Ei pelkkää simppeliä tikarinkalistelua vaan ennemminkin aika modernia puukkohippaa. Aidon tuntuista jopa. Tykkäsin kovasti. Erityisen riipaiseviksi ne tekee Kaufmannin loistava näyttelijäntyö. On lumoavaa seurata hänen heittäytymistään hahmojensa syövereihin. Hän tekee niistä niin tosia! Alvaron sisäinen tuska ja piina järjen äänen ja ryöpsähtelevien tunteiden välillä, hänen kamppailunsa kun hän koettaa niin kovasti olla hyvä ja silti sortuu Carlon yllytyksiin. Raastavaa! Upeaa!

Jonas Kaufmann (Alvaro) & Anja Harteros (Leonora)
Photo: Wilfried Hösl / BSO

Illan esitys oli kyllä tenoritähden juhlaa. Ylitti jopa livestreamin, mikäli nyt sellaista suurenmoisuutta saattaa mitenkään parantaa.. Silti minusta Alvaron ja Leonoran ensimmäisen näytöksen duetto (jos heidän 'keskusteluaan' sellaiseksi kutsua voi) oli nyt onnistunempi. Laulajilla oli jotenkin parempi yhteys keskenään ja näytteleminenkin oli luontevampaa. Streamissä Kaufmannin Alvaro vaikutti ehkä juuri alussa pikkuisen liiankin innokkaalta, hätäiseltä ja eleistä tuli aavistuksen ylikorostuneita. Nyt ilmaisu oli mielestäni rauhoittunut oikealle tasolle. Eikä moiseen muuten kiinnittäisi huomiotakaan, mutta kun hän tapaa olla niin yhtä rooliensa kanssa ja luonnollinen. Kenties nauhoitus vähän jänskätti.. Inhimillistä. Suloisesti :) Nyt mietin, että josko hän hieman varoi ääntänsä alussa.. vaikkei kokonaisuutena siltä vaikuttanutkaan. Ei ollut laulaminen työlästä tai vaikeaa missään kohtaa. Ehkä hieman keskittyneempää vain. Se taas puolestaan ei haitannut lainkaan. Lisäsipä vain tulkinnan taskokkuutta ja koskettavuutta. Loistokasta ja äärettömän kaunista. Pehmeät pianonsa olivat jälleen minulle rakkaimmat <3 Helposti kajahtavat korkeat ja fortet olivat ällistyttävänkin voimakkaat. Suurin ihmetys oli jälleen se kuinka hyvin jokainen ääni, pieninkin, kuului. Mitä ilmeisimmin loistava tekniikka ja täydellisesti hallussa. Akustiikkakin varmasti auttaa. Niin ja se, ettei orkesteri jyrää.

Sillä sanottakoon Asher Fischistä puikoissa mitä tahansa - en oikein ymmärrä miksi hänelle buuattiin striimissä, osin kai nytkin, en kuullut niin tarkasti - minun korvilleni hän ei ainakaan soitattanut liian lujaa. Muuta en osaa arvioida, kun en sävellystä juurikaan vielä tunne, eikä ole ennakkokokemusta muista versioista vertailukohtana.

Kuoro oli niin ikään hieno. Erityisesti pidin kastekohtauksen mieskuorosta sekä 2. näytöksen siitä osuudesta missä Leonora laulaa valokeilassa mieheksi pukeutuneena muiden ollessa pimeässä. Häntä tukevat taustalla munkkikuoron lisäksi ainakin Carlo ja Preziosilla sekä joku tenori, en nähnyt valojen puuttuessa kuka, epäilen sitä alun hovimestarihahmoa. Voi jeskamandeera että soivatkaan äänet kauniisti! Pari aivan mielettömän upeaa korkeamman miesäänen kohtaa. En tiedä lauloiko Tézier vai se hovimestari, mutta oijoi kuinka upeaa! Saa Verdi laakeriseppeleen tuosta hyvästä! Pieni juttu, ja minä taas ihan pähkinöinä :) Rataplanin chorus oli myös hieno. Eikä vähiten siksi, että kuoro lauloi seljällään maaten. Kaikki! Pakko varmaan olla monitorit jossakin lavalla, että näkevät maestron lyönnit.

Ohjaukselle ja näyttämökuvalle hieman nyrpistelin ensimmäisellä kerralla. Tuntui kovalta ja karkealta. Nyt livenä nähdessä oikeastaan mikään ei haitannut. Välimatka taisi helpottaa ;) eivät tulleet lähikuvat silmille. Päinvastoin pidin siitä, ettei näyttämöä oltu tungettu täyteen lavasteita ja tapahtumia (kuten esimerkiksi Il Trovatoressa..). Mielestäni laulajat ja musiikki saivat sopivasti tilaa. Se minusta oopperaesityksissä tärkeintä onkin. Suurinta osaa kuvista en varmaankaan ymmärtänyt, mutta ei sekään minua häirinnyt. Olin vain äärettömän tyytyväinen musiikilliseen antiin ja saatuani kuulla noin loistavia laulajia.

Loppukiitoksissa tuntui kuin salissa olisi ollut kollektiivinen kiitollisuus ja ihastus siitä että kaupungin oma kultapoju oli takaisin lavalla ja laulukunnossa. Sellainen erityisen lämmin tunnelma. Toki esiintyjät kaikki saivat ansaitusti osansa taputuksista ja olivat silminnähden hyvillään ja iloisia, ihmeissäänkin villiintyneestä yleisöstä, joka otti heidät vastaan kerta toisensa jälkeen hurjasti taputtaen, tömistäen ja Bravo-huudoin. Yhtäaikaiset rytmikkäät taputukset taisivat tehdä suurimman vaikutuksen :) Täysin ansaittuja kaikki. Upea, unohtumaton ilta.

---

Photo: http://medicine-opera.com

La Forza del Destino (synopsis in English)

What an experience! To hear such glorious singers, and so many in the same production. In tears. Beautiful music. Grand emotions. Even the staging was ok, no big disturbance there. And having no previous experiences of it, I was happy with mostly everything.

First things first: Jonas sang!! <3 Was already emotional over that during the day when I heard the good news. Went over the theater in the morning to witness a poster on the wall with his name on it and thought that probably they'd announced the replacement there had there been one because the caption on the poster read "Heute" ("Today"). There had been some anxious waiting of the news for a few days, because he had had to cancel the previous performance due to illness. Thank God he was all well now, and sang. It was thrilling and absolutely wonderful to hear and see him on stage. A soulful, one of a kind Alfredo. As he only can be.

It must be said that all the singers were of top quality. I knew that already, based on the livestream I saw earlier. But to see and hear them there on the spot with your own eyes and ears.. oh my! Can't say nought but the opera going audience in Munich is sure treated well!

Nadia Krasteva singing Preziosilla was more even now, I thought, than in the stream. Couldn't find a hint of those somewhat painful squeaks I had frowned at before. Strong sure mezzo, a handsome instrument. Met her at the stage door, too. She was pleasantly surprised to find me coming from Finland and told she will come to Savonlinna next summer, to do Carmen. Hmm, that's interesting, she'll make a nice Carmen, I'm sure. Has the voice, strong and dark, the temperament, the looks :) Might go and see..

I very much liked bass Vitalij Kowaljow in his double role as Il Marchese and Padre Guardiano. He has a wonderfully warm voice, vibrant and deep. Extremely beautiful, particularly in sorrowful moments. Loved it. Besides it was refreshing to see and hear a good solid bass without a weight problem, even though I know it's not like that anymore.. not a prerequisite for a low voice to have voluminous body as well, I mean. Liked his understated stage presence too.

Ludovic Tézier as Don Carlo di Vargas (come on, master Verdi, couldn't you have thought of another name.. all these don carlos make me confused..) was also better live. His voice tends to have a certain slightly irritating somewhat constricted quality, more nasal sounding than I'd like.. now it was all but gone, or at least I wasn't bothered by it. His baritone is very strong, and very able. At its best really strapping. And how easy it flows, wow! Especially the duets with Mr. Kaufmann were magnificent. The role is rather ungrateful really, good guys are always easier for the audience to identify with. Carlo is most of the time angry and vindictive, not very pretty emotions, or ones you'd get something beautiful to sing with. His lot really isn't an easy one, assuming the story goes as it was interpreted in this version.. that Carlo is a mere boy witnessing his father's violent death and living ever since with the revenge in mind. The weight of vendetta! I mean he never had any chances whatsoever to even map out his life for himself, all he did was with one purpose only: to pay for his dad. Poor boy! Sounds shockingly familiar with the news of present day family vendettas..

Jonas Kaufmann (Alfredo) & Anja Harteros (Leonora)

Neither was Leonora dealt an easy hand. Although the pattern 'damsel disappointed in love secludes oneself in the cloister' sounds rather familiar. This time though the basis is a bit different, and Leonora doesn't take the cloister option. For the right reasons, I might add, even though it is quite unusual to regard the cloister too open and too unsafe, but it is the right decision for her. A recluse cave it is then. There's a lot of praying for Leonora, as Ms Harteros commented on in an interview about her role. What a pleasant thing to see so much elegant variation in her interpretation of these prayers! Must be a tricky task to stage. Now it was never boring, especially with Ms Harteros' exquisite voice. Saw and heard her now live for the first time. Without a doubt one of the most wonderful voices I've ever had the pleasure of hearing. Soaring high, crystal clear with a glorious ease and lucidity. Angelic. Her onstage persona, too, I think, has progressed a great deal from what she used to be. Much more free and easy and vibrant, particularly when partnering Mr. Kaufmann. Maybe it has rubbed off on her.. ;)

Jonas Kaufmann as Don Alvaro was as glorious, gorgeous and great as one could expect. The role is quite a physical one. Lots of daring action-packed duels or otherwise impossible spots for him to sing in. Alvaro's biggest aria "La vita è inferno all'infelice.." at the beninning of Act 3 he starts singing lying down on his stomach under a table. A moment later after having been fatally wounded he sings again lying down, on his back this time and on the same table "Solenne in quest'ora.." The most moving heart-wrenching thing you could have! And he's sprawled on the table, half sitting, Carlo supporting him!! Can't have an unobstructed flow of air there. But how effortless and brilliant he sounds, and how true!! Amazing! The duels are surely not the easiest spots to sing at either, with sudden fierce movements. No hindrance to either of them, Messrs Tézier and Kaufmann. Outstanding singing all along. And they were really exciting too, the duels. Niftily staged, not just a simple clatter of daggers here and there, but a rather modern set of knife fighting, I thought. Surprisingly authentic. I was impressed. What made the duels even more harrowing are Mr. Kaufmann's brilliant acting skills. His willingness to dive deep into his characters is fascinating and extremely moving to follow. He makes them so true! Alvaro's inner torment between reason and rush of feelings, his palpable battle of trying his hardest to be good and yet succumbing to Carlo's goading. Ahh, heart-rending!

Alvaro (Jonas Kaufmann) & Carlo (Ludovic Tézier) duelling
Photo: Wilfried Hösl / BSO

Tonight's performance was a real triumph for Mr. Kaufmann. Even topped the live stream, if it is indeed in any way possible to top such greatness.. Still, Alvaro and Leonora's duet (if you can call the conversation that ;)) in Act 1 was better now, I thought.  They connected better and were both more natural. In the stream Alvaro was perhaps a bit too anxious and hasty there at the start, his gestures slightly over-emphasized. Now it was more calm and on the right level. One wouldn't really notice these things, were it not for Mr. Kaufmann's extraordinary quality of acting.. he is normally so thoroughly in tune with his characters and very natural. Perhaps the filming added an extra bit of tension.. Which is perfectly understandable, and rather sweet and endearing really :) Now I was wondering if he maybe was a bit cautious with his voice at first.. although in general he did not hold anything back. And it's not that his singing seemed in any way difficult or trying. On the contrary, it was as easy and free flowing as ever. Just perhaps a tad more focused. Which I did not mind at all. If anything I thought it lent an altogether commendable earnestness and a deep sense of high quality  to everything he did throughout the performance. Magnificent and very very special. It was again his delicate soft piani that were the most dear to me <3 Furthermore, I thought his high notes were effortlessly resounding and fortes amazingly strong. The greatest wonder to me was that I could hear him so clear and well, each and every sound, even the most delicate ones carried absolutely beautifully. He must have superb technique and master it perfectly. Great acoustics in the hall probably help too. And the fact that the orchestra wasn't overpowering.

For whatever is said of Asher Fisch's conducting, - don't really understand why he was booed at in the livestream, maybe now too, I didn't hear that well for all the applause - I think he at least did not make the orchestra play too loud. I can't tell otherwise, not being an expert, and not really knowing the piece that much yet.

The choir was also very good. I particularly liked the male choristers at the baptism scene and the part of Act 2 were Leonora sings dressed as a man at the spotlight and the others are in the dark. The choir sings in the background and Carlo and Preziosilla join in, as well as a tenor voice, whom I did not see but I think it was the butler from the Overture scene. How beautifully do their voices blend! Took my breath away <3 A couple of passages with the high male voice were so gorgeous. I don't know if it was  Mr. Tézier singing those or the butler, but oh my.. out of this world!  Salutes to master Verdi for that! A small detail like that and I'm all over the place.. :) Hih! The Rataplan chorus was excellent, too. Not least because of the choir singing lying on their backs, all of them! There must have been monitors somewhere on stage for them to see the Maestro.

I wasn't that convinced with the staging and directing when I watched the live stream broadcast. Seemed somewhat bleak and stark. Now seeing it live I wasn't really bothered by anything at all. The distance must have helped, close-ups weren't too close ;) I rather liked that there was space on stage and that it was not stuffed to the brim with sets and scenes and happenings (as for instance was the case with Il Trovatore..). That to me is the main purpose of setting and scenery, to support and illustrate the story and give ample room for the singers to give their best. This was met here, quite well. Of course there were pictures I didn't fully understand, but that didn't bother me either. I was just so happy with the music and the experience in general and pleased as punch of having the opportunity to hear such glorious singers.

Jonas Kaufmann (Alvaro), Vitalij Kowaljow (Padre Guardiano), Ludovic Tézier (Carlo) & Anja Harteros (Leonora)
Photo: Wildfried Hösl / BSO

At curtain call it seemed as if there was a collective feeling of gratitude and delight in the audience that their favourite tenor star was back on track, all well and singing fabulously. A dose of extra-special warmth and good vibes in the air. All the performers had their fair share of the cheers and were clearly pleased and happy, even amazed at the audience going wild for them, shouting Bravo / Brava / Bravi, applauding enthusiastically and stamping their feet to no apparent end. The rhythmical clapping in unison seemed to make the biggest impact ;) Well deserved, all of it. A very special, quite unforgettable evening.

Don Carlo. Ancora.

Jonas Kaufmann & Anja Harteros
Photosource

Some sweet soul has shared the Bayerische Staatsoper version of Verdi's Don Carlo on the Net. Eternally grateful. Completely made my day.

Watched the opening night live webcast little over a year ago, Jan 2012, if I remember correctly. Spellbound then and even more so now. Must have caught me on an extra-emotional moment today, such was the extent of the waterworks. Or maybe I just understood it deeper now. The first time most of the energy is usually spent on just concentrating on trying to make out what's happening. Especially without surtitles. And in a really foreign language like Italian. I so wish I knew more than your average culinary terms. Not much of an assistance on opera world ;)

Munich boasts a shining stellar cast for this Don Carlo. The title role of a disillusioned Spanish prince is sung by their very own superstar-tenor Jonas Kaufmann. Soprano Anja Harteros portrays Elisabeth, Princess of Valois, France, his love interest (and, incidentally, the king's, too, for that matter!). King Philip II is the ever-dapper bass René Pape, this time sporting a greyed do to heighten the age difference. The moving and motivating role of Rodrigo, Marquis of Posa, is sung here by baritone Boaz Daniel, though the original cast list would have had Mariusz Kwiecien onstage. He was indisposed at the time, sadly. Russian mezzo Anna Smirnova plays Princess Eboli, Elisabeth's opportunistic lady-in-waiting. The frightening and awe-inspiring role of the Grand Inquisitor is most efficiently boomed by an American bass Eric Halfvarson.

What struck me visually the most the first time I saw this Don Carlo, and even now, was how dark the stage is most of the time. You get used to it as the story goes on, and there are some brighter, or rather, more colourful moments. But as a whole, it is a very dark set. The stage is lit indirectly, light mostly coming from the doors to the sides and back. The only sources of light onstage are a few candles, and a pyre on Act 3, Scene 2. Much of the general absence of light is also due to the costumes being almost solely black. The Grand Inquisitor is just about the only character who has colour. His robes are of ecclesiastical purple. The King and Queen do wear red and gold ceremonially, but even their costumes have black as a base colour. This lightlessness is probably there to add to the general grave and gloomy mood of the piece. Point achieved. But couldn't the performers have had a tad more colourful or brighter outfits, if only to better distinguish them from the black background? Now it sometimes seemed that all I could see were floating faces and hands. Furthermore, the whole of Act One, the Fontainebleau scene, is staged under blue light. Deep in the forest? Night time? That's what it suggests. Ok, with gritted teeth, if it says so in the libretto. But the blue light makes distinguishing a tricky task and frankly does not really caress the features of even such beautiful people as Ms. Harteros and Mr. Kaufmann. A lot of rather unpleasant shadows.. Hmm, would have had second thoughts as a director / set designer (or whoever is responsible for them lights) on that.

Musically I have no complaints. Beautiful tunes. Splendid score. Lovely lines. Melancholy feel no doubt also strikes a special chord on Scandinavian ears. Like this very, very much. Might even be my favourite Verdi. The performers do well, too, especially the three principal ones.

Rene Papè & Eric Halfvarson
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Mr. Pape in his King's lament of unrequited love at the beginning of Act 4 ("Ella giammai m'amò!") is thoroughly believable and touching, and his bursts of jealousy ring true. The King is not really very likable a character. I mean, it's a dirty rotten thing to snatch away your son's fiancée. Couldn't help but wonder what's wrong with him. Where's his father's love? Is it because the Infante was of his previous marriage? Too painful to remember perhaps? Or is it rivalry, the young vs. the old? Reluctance to pass on the reign, to let go of the status? Or is he simply a pawn on a political game run by the Grand Inquisitor? There are glimpses of a better relationship between father and son, but then the King gets bullied by the church again and falls to his former ways. To his credit though, he does show emotion and remorse on his son's destiny in the end.

Ms. Harteros as Elisabeth did a compelling job. She may not be your absolute top of the litter actress expressively (one invariably feels she's holding something back), but boy she has a beautiful voice. Elisabeth's last act aria ("Tu che le vanità") was breathtaking in its exquisite sad tenderness and beauty. Lovely, lovely! Mind you, her somewhat demure stage presence seemed to fit well with the regal Princess/Queen. And her Act 4 swoon, after finding out it was the King who had the jewel case, was rather convincing. With Don Carlo, though, you'd have thought she'd showed a bit more heart and soul.. it was, after all, he who she loved. Or maybe it is just a case of growing pale in comparison to..

Mr. Kaufmann, then. Well, what can I say.. other than he spoils you rotten. Again. I suppose one has grown accustomed to him being superb. He never fails. His portrayal of the characters is always honest and true. It always seems well proportioned, he never gets over the top. There's hardly ever anything lacking and more than often he leaves the listener/watcher with abundant food for thought. World class. Top notch. Definitely. So is the case with Don Carlo, too. Extremely beautiful, utterly believable. The complex, torn and taunted Prince can't be the easiest to portray. I'm always a bit bewildered how come he so suddenly turns his attentions to politics and seems to forget Elisabeth. Which he, of course, after all does not. I think there's love and longing for Elisabeth till the very end even though he tries to soldier on with 'better' thoughts. He seems so perplexed and, frankly, lost. Holding on to the only tangible, plausible cause he can. Poor boy. 

Boaz Daniel & Jonas Kaufmann
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Back to singing.. Two of my favourite duets come from this opera: the powerful "Dio che nell'alma infondere" (Don Carlo and Rodrigo, Act 2) and the breathtakingly lovely "Ma lassù ci vedremo" (Elisabeth and Don Carlo, at the end of Act 5. Note! the link takes us to "È dessa.." when DC and E meet at Act 5, "Ma lassù.." starts at 06:41). The first always runs chills down my spine -good chills! not terrifying or bad ones!- for being so strong and heroic and potent. It's a battle cry for all causes good and worthy and a celebration for brotherly love. It gets you to stand up for your rights and crave for liberty. Messrs Kaufmann & Daniel version is slightly wavering rhythmically in places, but brilliant acting-wise. Love the touchy-feely warmth and Kaufmann's bewildered look at the end, where Rodrigo puts forth his hand and Don Carlo is hesitant whether to take it or not. "Ma lassù.." sends tears streaming down my cheeks, for being sooo beautiful and sad. Mr. Kaufmann and Ms. Harteros's performance is special to a tee. Very delicate and soft. Almost whisper-like. As if they're testing how soft a sound is still audible.. Spellbinding and very, very moving. And all the more effective while they are on the opposite sides of the stage, their movements as if mirroring each other. The best possible icing on the cake. 

Noticed that Don Carlo plays at Salzburg this summer. Starring Mr. Kaufmann and Ms. Harteros, Thomas Hampson as Rodrigo and our own Matti Salminen as the King. Sold out, of course, but when pigs fly.. and there were cancellations ;)

Kuolettava kolmiodraama á la Puccini: Tosca - The Deathly Love Triangle á la Puccini

Scroll down for English..

Giacomo Puccini: Tosca 
Baijerin valtionooppera, München, 25.10.2012.

Rooleissa:
Floria Tosca (kuulu laulajatar) - Tatiana Serjan, sopraano
Mario Cavaradossi (taidemaalari, Toscan rakastettu) 
- Jonas Kaufmann, tenori
Paroni Scarpia (salaisen poliisin päällikkö) 
- Scott Hendricks, baritoni
Cesare Angelotti (poliittinen vanki, Rooman tasavallan entinen konsuli) - Goran Juric, basso
Sakristaani - Christoph Stephinger, basso
Spoletta (Scarpian apuri) - Francesco Petrozzi, tenori
Sciarrone (Scarpian alaisia) - Christian Rieger, baritoni
Vanginvartija - Tim Kuypers, baritoni
Paimenen ääni - solisti Tölzin poikakuorosta

Mestari Puccinin eräs suosituimmista oopperoista pohjautuu ranskalaisen näytelmäkirjailijan Victorien Sardoun teokseen La Tosca. Näytelmän taustalla ovat todelliset historialliset tapahtumat: ranskalaisten lyhyt valtakausi Roomassa (Rooman tasavalta 1798-1800), Napolin kuningaskunnan valta kaupungista sekä Napoleonin toinen sotaretki Italiaan ja Marengon taistelu. Tosca myös sijoittuu todellisille, nykyäänkin olemassaoleville paikoille, Sant'Andrea della Vallen kirkkoon, Farnesen palatsiin ja Castel Sant'Angelon linnoitukseen. Draama eletään kahden päivän aikana, kesäkuussa 1800. Juonitiivistelmä englanniksi. 

Pidän Toscasta paljon, paitsi tunteikkaasta ja jännittävästä tarinasta, niin etenkin upeasta musiikista. Hittiaarioita on toinen toisensa perään, varsinkin pääparin tenorilla ja sopraanolla. Tarina oli jo tuttu, siksi usein dvd-taltiointeja on tullut katseltua. Uskalsin siis lähteä Toscan livenä kokemaan, vaikka tiesin etten tekstistä aivan kaikkea ymmärtäisikään (lauletaan italiaksi, tekstitys saksaksi). Suurin magneetti minulle oli luonnollisesti suosikkitenorini Jonas Kaufmann.

Eikä tarvinnut pettyä. Ei enempää hänen tulkintaansa, kuin muidenkaan laulajien. Harvinaisen tasaisen hyvä esiintyjäkaarti, pienintä paimenosaa myöten (jossa muuten sivumennen sanoen loisti äärimmäisen kaunisääninen poikasopraano/altto. Karvamittari pelasi!). Koko produktiosta tuli ylipäätäänkin tunne, että kaikki oli hyvin mietittyä, harkittua, hyväksi ja toimivaksi havaittua - riskitöntä kenties, saattaisi joku ajatella, mutta samalla erinomainen jalusta sille, mikä oopperaesityksissä on mielestäni tärkeintä: musiikin lumovoimalle. Tätä produktiota ei oltu tärvelty yliampuvalla tai liian paljaaksi riisutulla lavastuksella, vaan kaikki tuki tarinaa ja tuntui luonnolliselta. Laululle ja musiikille jäi tilaa, juuri niinkuin pitääkin.

Nimiroolia lauloi minulle uusi sopraanotuttavuus, venäläinen Tatiana Serjan, ja erittäin hyvin lauloikin! Kaunis, selkeä, voimakas ääni. Pidin paljon siitä, että hän ei sortunut missään vaiheessa ylitunteellisuuteen, tulkinnan, liikkeiden ja eleiden silti ollessa aidon oloisia. Vissi d'arte, Toscan kenties tunnetuin aaria, oli hänen laulamanaan todella kaunis. Puhdas ja vaivaton. Ja hyvin, hyvin liikuttava. Paras versio mitä olen tähän mennessä saanut kuulla.

Kaufmannia kuulin nyt ensimmäistä kertaa livenä oopperassa. Hassua, kuinka äänensä vaikutti ensiksi jotenkin pienemmältä, mitä mielikuvissani muistin. Hämmästyttävän hyvin silti kaikki kuului, hiljaisinta pianissimoa myöten. Ääni saavutti korvani ehkä välimatkasta johtuen (istuin permannon perällä) hieman pehmeämpänä ja pyöreämpänä, mutta yhtä kaikki hyvin miellyttävänä. 

Ensimmäisen näytöksen Recondita armonia oli uljas, selkeä ja rento, vaikka epäinhimillisen aikaisin laulettavaksi tuleekin. Rakkausduetto Toscan kanssa oli sopivan leikkisä ja tunteellinen, tosin hieman jäin kunnon pusutteluja kaipaamaan. Ei ilmeisesti kuulunut tähän kässäriin, tai oltu tämän partnerin kanssa sovittu.. ;) Mukavan lämpimästi ja läheisesti he toki kylkimyyryssä kiehnäsivät, jotta vallan uskottavasti välittyi lempi katsomoonkin saakka. Dueton loppupuolen silmienylistys (Qual' occhio al mondo) ja rakkaudenvannomiset (Mia Tosca idolatrata - Mia vita, amante inquieta) ovat kuin klassista Prince Charming -kamaa; suurta tunnetta, ja vahvasti, sankarillisesti sekä taidolla tulkittuja. 

Toisessa näytöksessä, tunnelman kiristyessä Scarpian päämajassa, saa Cavaradossikin tilaisuuden laajentaa tunneskaalaansa. Illan showstopperia ei tarvinnut enempää odottaa, se tuli tässä: suorastaan veretseisauttava vapaudenjulistus Vittoria!, Vittoria!, kun saapuu tieto Napoleonin voitosta Marengossa. Mikä voima! Mikä tunne! Joka solunsa eli juuri sitä hetkeä, tunnetta, ääntä. Selkäpiissäni juoksi hiiri ja ruoto suoreni vaistomaisesti sitä kuunnellessa. W-a-u! Harmi ettei libretossa ole tuossa kohtaa luonnollista taputustaukoa, sillä tässä jos missä olisi huoletta saattanut pompata seisaalleen ja hurrata esteettömästi. Ja pitkään! Kuinkahan mustia mulkaisuja saisi osakseen, jos seuraavalla kerralla herättäisi paheennusta hurjilla tuuletuksilla ja kiljunnalla ;)

Kolmannessa näytöksessä saan aina huokaillen nieleskellä kyyneliä, niin nytkin. E lucevan le stelle on niin riipaisevan kaunis ja surullinen, sitäpaitsi yllättävän suora ja rohkeakin! Myöhemmin, pidellessään Toscan voitokkaita mutta suloisia käsiä, miten herkästi ja hellästi Kaufmann laulaakaan O dolci mani, mansuete e pure. Ja minä sulan. Vajoan nirvanaan. Miltei tipahdan tuolilta. Kuinka kukaan  v o i  laulaa noin kauniisti!! Täydellistä mannaa korville! Koskettavinta koko tarinassa on se, kun Cavaradossi (ja yleisö) tajuaa, ettei Scarpian Toscalle lupaama valeteloitus toteudu, vaan että piipuissa tulee olemaan oikeat kudit. Ja kuinka hän sitten ei eleelläänkään paljasta tätä Toscalle, vaan myötäilee tämän iloa vapaudesta ja unelmia yhteisestä ihanasta tulevaisuudesta. Kaufmannin hienovarainen, älykäs tulkinta tekee Cavaradossin roolista syvällisen ja entistä uskottavamman.

Julman ja sadistiseksikin mainitun paroni Scarpian roolia lauloi yhdysvaltalainen baritoni Scott Hendricks. Uusi tuttavuus minulle niin ikään. Hänen Scarpiansa ei ehkä ollut niin uhkaava kuin muutamat muut kuulemani, tai taltioinneilta näkemäni, mutta itse asiassa hyvin hämmentävä. Tämän Scarpian pahuus oli ennemminkin salakavalaa kieroilua ja vaivihkaista juonittelua, kuin suoraa ja mustavalkoista. Hän onnistui ajoittain melkein jopa herättämään sympatiaa! Häiritsevää, mutta äärettömän tehokasta. Pisti ajattelemaan. Laulullisesti Hendricks pärjäsi oikein hyvin, ensimmäisen näytöksen Va, Tosca! jäi ehkä hieman vaille kaipaamaani pahaenteistä jylyä. Tosin luulen, ettei se ollut hänen vikansa. Orkesteri taisi innostua aavistuksen liikaa. Loppua kohti Hendricks paransi kuin hepo juoksussa. Kuolinkohtauskin oli sopivan lyhyt. En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mielestä mitä pidempään hurmeessa kidutaan ja voihkitaan, sitä parempi. Moinen kallistuu minun silmissäni iisisti ylitulkinnan puolelle, varsinkin jos voihkintaa on runsaasti. Kaikenkaikkiaan positiivisen erilainen, ajatuksia herättävä tulkinta Hendricksiltä. Pidin paljon, jos sellaista voi inhasta Scarpiasta sanoa.

Hienon oopperailtani kruunasi varsin miellyttävä yllätys. Bongasin nimittäin oopperatalon kaupasta Kaufmannista kirjoitetun 2010 ilmestyneen elämäkerran "Meinen die wirklich mich?" (linkissä kirjan arvostelu englanniksi). Saksan kieli asettaa jonkin verran haasteita, mutta luulen, että aiheen kiinnostavuus auttaa ylittämään ne, sanakirjan suosiollisella avustuksella. Sokeriksi pohjalle sain vielä kirjaani nimikirjoituksenkin, kun tieni hotellille sattui kulkemaan sopivasti näyttämösisäänkäynnin vieritse. Tarpeetonta lie todetakaan, että askeleeni kotiin oli kepeä ja hymy leveä. Felt I could have conquered the world :)

- - - - - - -

Giacomo Puccini: Tosca

The Bavarian State Opera, Munich, 25 October 2012.

Serjan - Kaufmann
Photo: BSO/Hösl, Source: Online Merker

Roles:

Floria Tosca (a celebrated singer) - Tatjana Serjan, soprano

Mario Cavaradossi (a painter, her lover) - Jonas Kaufmann, tenor

Baron Scarpia (chief of secret police) - Scott Hendricks, baritone

Cesare Angelotti (political prisoner, former Consul of the Roman Republic) - Goran Juric, bass

Sacristan - Christoph Stephinger, bass

Spoletta (Scarpia's right-hand man) - Francesco Petrozzi, tenor

Sciarrone (on Scarpia's payroll) - Christian Rieger, baritone

Jailer - Tim Kuypers, baritone

Shepherd boy - a soloist from the Tölzer Knabenchor, alto

One of Puccini's best loved operas is based on Victorien Sardou's dramatic French play La Tosca and is set in Rome. Behind the story lie real historical events: the short period of French rule in Rome (Roman Republic 1798-1800), the Kingdom of Naples' hold over the city, Napoleon's second campaign over Italy and the Battle of Marengo. Furthermore, Tosca takes place in actual places in Rome, seen there also today: the church of Sant'Andrea della Valle, a High Renaissance palace Palazzo Farnese and the Castel Sant'Angelo, then a fortress now a museum. The drama is played during two days in June 1800. Here is the synopsis in English.

I like Tosca very much. The exciting and emotional story and most of all the glorious music abundant with popular arias especially for the principal soprano and tenor. The story-line was familiar to me, after seeing Tosca several times on DVD, so I gathered my wits and ventured to see it live, even though I knew I wouldn't understand all as it was sung in Italian with German surtitles. The greatest attraction by far to me was my favourite tenor Jonas Kaufmann.

I did not have to be disappointed. No more with his interpretation than with singers in other roles. An extraordinarily good cast, down to the tiniest role of the shepherd boy (in which shone a truly beautiful boy soprano/alto. Goosies!). The whole production, I felt, was well thought over, effective and efficient leaving excellent room for what for me in an opera performance is the most important thing: the musical enchantment. The setting was neither exaggerated nor stripped to the bare minimum, rather everything was there for a reason, seemed natural and supported the story as it should.

The title role was sung by a Russian soprano Tatiana Serjan, whom I had not heard before. She was very good. She has a beautiful, clear and strong voice. Her acting was also enjoyable. She never went overboard or overemotional, her interpretation, moves and gestures were all the time unaffected and true. Tosca's most famous aria, Vissi d’arte, was exceedingly beautifully sung. Effortless and immaculate and very, very moving. The best version I’ve heard so far.

Kaufmann I heard now for the first time live on stage at an opera. Funny how his voice seemed at first smaller than I’d thought, although it carried amazingly well, even the most delicate pianissimi. Due to distance perhaps (I was seated far at the parterre) his voice reached me slightly softer and rounder, but altogether extremely enjoyable.

Act 1 Recondita armonia was noble, soaring and relaxed, even though it comes so inhumanly soon in the Act. It’s the first Cavaradossi sings after having stepped on stage just a few minutes before. The love duet with Tosca was appropriately playful and emotional, though I was slightly missing some proper smooching. Apparently not part of today’s script or been settled with this partner.. ;) Nice and comfy and cozy and snug they were with each other, so yes, "the Love" came through credibly enough. Towards the end of the duet, him praising her eyes (Qual’ occhio al mondo) and vowing his love for her (Mia Tosca idolatrata – Mia vita, amante inquieta), those are the classic Prince Charming -moments; grand emotions, presented today with perfect heroic intensity and oh boy, what a flair! The man is phenomenal! Impeccable!

In Act 2 as the plot thickens at Scarpia’s headquarters, Cavaradossi also gets to broaden his emotional palette. The showstopper of the evening came here: the plaster-crumbling chandelier-shattering cry for freedom Vittoria!, Vittoria!, as news of Napoleon’s victory at Marengo reach the party. Such power! Such passion! Every fiber of his being resonated that moment, that feeling, that sound. I sat up instinctively shivers running down my spine. W-o-w! Too bad there isn’t a pause at the libretto there, because at that moment, if any, one could easily have jumped up cheering uncontrollably with no apparent end. Wonder how many glares one would gather if next time one were to cheer, stomp and scream wildly ;)

I frequently spend Act 3 of Tosca sighing heavily and fighting back tears. So was the case this time, too. E lucevan lestelle is so heart-wrenchingly beautiful and sad, not to mention surprisingly frank, even daring! Later, as Cavaradossi is holding Tosca’s victorious yet sweet hands, how tenderly and lovingly Kaufmann sings of them O dolci mani, mansuete e pure. And I melt away. Sink into oblivion. Fall of my seat. Almost. How is it possible to sing so beautifully!! Manna to my ears! What is more, and most touching, is that when Cavaradossi (and the audience) realizes that the fake execution Scarpia promised Tosca is not going to happen but there will be real bullets in the barrels instead. And how he then never, not in the slightest shows this to Tosca, but goes with her joy of their freedom and her dreams of their wonderful future together. Kaufmann’s subtle intelligent reading makes Cavaradossi a profound and ever more credible a character.

The role of cruel and sadistic Baron Scarpia was sung by an American baritone Scott Hendricks. Never heard him before either. Hendricks’ Scarpia was perhaps not as threatening as the ones I’d witnessed on tape before, but rather baffling instead. This Scarpia's wickedness was more a treacherous double-talk and scheming on the sly as downright pureblood evil. At times he even managed to make you feel for him! Very disturbing! Very effective, too. Food for thought. Singing-wise Hendricks did rather well, Va, Tosca! in Act 1 was perhaps not quite menacing enough to my liking. Although, it wasn’t down to him alone, the orchestra got slightly carried away there, I think. Towards the end Hendricks got better. Luckily the death scene was suitably short. I’m not one of those who think the longer the groaning and the gory wallow the better. I tend to consider that exaggeration. Especially if there’s plenty of groans and moans. All in all, a positively different thought-provoking portrayal of Scarpia. Liked it a lot, if you can say that of the vicious character.

A pleasant surprise topped off my fancy night at the opera. Namely, I spotted “Meinen die wirklich mich?” at the Opera shop, the 2010 issued biography of Kaufmann (find here a review in English). The German language may set a few obstacles in my way, but I think the interest factor and a dictionary will help me clear them. To crown it all, I got it signed, as my way back to the hotel just happened to go past the stage door. Needless to say my steps home were light and springy, and the smile soooooo wide. Felt I could have conquered the world :)