Don Carlo. Ancora.

Jonas Kaufmann & Anja Harteros
Photosource

Some sweet soul has shared the Bayerische Staatsoper version of Verdi's Don Carlo on the Net. Eternally grateful. Completely made my day.

Watched the opening night live webcast little over a year ago, Jan 2012, if I remember correctly. Spellbound then and even more so now. Must have caught me on an extra-emotional moment today, such was the extent of the waterworks. Or maybe I just understood it deeper now. The first time most of the energy is usually spent on just concentrating on trying to make out what's happening. Especially without surtitles. And in a really foreign language like Italian. I so wish I knew more than your average culinary terms. Not much of an assistance on opera world ;)

Munich boasts a shining stellar cast for this Don Carlo. The title role of a disillusioned Spanish prince is sung by their very own superstar-tenor Jonas Kaufmann. Soprano Anja Harteros portrays Elisabeth, Princess of Valois, France, his love interest (and, incidentally, the king's, too, for that matter!). King Philip II is the ever-dapper bass René Pape, this time sporting a greyed do to heighten the age difference. The moving and motivating role of Rodrigo, Marquis of Posa, is sung here by baritone Boaz Daniel, though the original cast list would have had Mariusz Kwiecien onstage. He was indisposed at the time, sadly. Russian mezzo Anna Smirnova plays Princess Eboli, Elisabeth's opportunistic lady-in-waiting. The frightening and awe-inspiring role of the Grand Inquisitor is most efficiently boomed by an American bass Eric Halfvarson.

What struck me visually the most the first time I saw this Don Carlo, and even now, was how dark the stage is most of the time. You get used to it as the story goes on, and there are some brighter, or rather, more colourful moments. But as a whole, it is a very dark set. The stage is lit indirectly, light mostly coming from the doors to the sides and back. The only sources of light onstage are a few candles, and a pyre on Act 3, Scene 2. Much of the general absence of light is also due to the costumes being almost solely black. The Grand Inquisitor is just about the only character who has colour. His robes are of ecclesiastical purple. The King and Queen do wear red and gold ceremonially, but even their costumes have black as a base colour. This lightlessness is probably there to add to the general grave and gloomy mood of the piece. Point achieved. But couldn't the performers have had a tad more colourful or brighter outfits, if only to better distinguish them from the black background? Now it sometimes seemed that all I could see were floating faces and hands. Furthermore, the whole of Act One, the Fontainebleau scene, is staged under blue light. Deep in the forest? Night time? That's what it suggests. Ok, with gritted teeth, if it says so in the libretto. But the blue light makes distinguishing a tricky task and frankly does not really caress the features of even such beautiful people as Ms. Harteros and Mr. Kaufmann. A lot of rather unpleasant shadows.. Hmm, would have had second thoughts as a director / set designer (or whoever is responsible for them lights) on that.

Musically I have no complaints. Beautiful tunes. Splendid score. Lovely lines. Melancholy feel no doubt also strikes a special chord on Scandinavian ears. Like this very, very much. Might even be my favourite Verdi. The performers do well, too, especially the three principal ones.

Rene Papè & Eric Halfvarson
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Mr. Pape in his King's lament of unrequited love at the beginning of Act 4 ("Ella giammai m'amò!") is thoroughly believable and touching, and his bursts of jealousy ring true. The King is not really very likable a character. I mean, it's a dirty rotten thing to snatch away your son's fiancée. Couldn't help but wonder what's wrong with him. Where's his father's love? Is it because the Infante was of his previous marriage? Too painful to remember perhaps? Or is it rivalry, the young vs. the old? Reluctance to pass on the reign, to let go of the status? Or is he simply a pawn on a political game run by the Grand Inquisitor? There are glimpses of a better relationship between father and son, but then the King gets bullied by the church again and falls to his former ways. To his credit though, he does show emotion and remorse on his son's destiny in the end.

Ms. Harteros as Elisabeth did a compelling job. She may not be your absolute top of the litter actress expressively (one invariably feels she's holding something back), but boy she has a beautiful voice. Elisabeth's last act aria ("Tu che le vanità") was breathtaking in its exquisite sad tenderness and beauty. Lovely, lovely! Mind you, her somewhat demure stage presence seemed to fit well with the regal Princess/Queen. And her Act 4 swoon, after finding out it was the King who had the jewel case, was rather convincing. With Don Carlo, though, you'd have thought she'd showed a bit more heart and soul.. it was, after all, he who she loved. Or maybe it is just a case of growing pale in comparison to..

Mr. Kaufmann, then. Well, what can I say.. other than he spoils you rotten. Again. I suppose one has grown accustomed to him being superb. He never fails. His portrayal of the characters is always honest and true. It always seems well proportioned, he never gets over the top. There's hardly ever anything lacking and more than often he leaves the listener/watcher with abundant food for thought. World class. Top notch. Definitely. So is the case with Don Carlo, too. Extremely beautiful, utterly believable. The complex, torn and taunted Prince can't be the easiest to portray. I'm always a bit bewildered how come he so suddenly turns his attentions to politics and seems to forget Elisabeth. Which he, of course, after all does not. I think there's love and longing for Elisabeth till the very end even though he tries to soldier on with 'better' thoughts. He seems so perplexed and, frankly, lost. Holding on to the only tangible, plausible cause he can. Poor boy. 

Boaz Daniel & Jonas Kaufmann
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Back to singing.. Two of my favourite duets come from this opera: the powerful "Dio che nell'alma infondere" (Don Carlo and Rodrigo, Act 2) and the breathtakingly lovely "Ma lassù ci vedremo" (Elisabeth and Don Carlo, at the end of Act 5. Note! the link takes us to "È dessa.." when DC and E meet at Act 5, "Ma lassù.." starts at 06:41). The first always runs chills down my spine -good chills! not terrifying or bad ones!- for being so strong and heroic and potent. It's a battle cry for all causes good and worthy and a celebration for brotherly love. It gets you to stand up for your rights and crave for liberty. Messrs Kaufmann & Daniel version is slightly wavering rhythmically in places, but brilliant acting-wise. Love the touchy-feely warmth and Kaufmann's bewildered look at the end, where Rodrigo puts forth his hand and Don Carlo is hesitant whether to take it or not. "Ma lassù.." sends tears streaming down my cheeks, for being sooo beautiful and sad. Mr. Kaufmann and Ms. Harteros's performance is special to a tee. Very delicate and soft. Almost whisper-like. As if they're testing how soft a sound is still audible.. Spellbinding and very, very moving. And all the more effective while they are on the opposite sides of the stage, their movements as if mirroring each other. The best possible icing on the cake. 

Noticed that Don Carlo plays at Salzburg this summer. Starring Mr. Kaufmann and Ms. Harteros, Thomas Hampson as Rodrigo and our own Matti Salminen as the King. Sold out, of course, but when pigs fly.. and there were cancellations ;)

Lohengrin - La Scala, osa 2

Mielikuvia La Scalan Lohengrinistä. Tuumittu joulukuussa 2012.

No niin, nyt on esitys sitten nähtykin (ei suinkka paikanpäällä, nauhoitteena ruudulta vain) ja funtsattu millimetripaperilla ;)

Lähde: http://ximo.wordpress.com/

Hmm, ajatuksia herättävä tulkinta ohjaajalta. Aika psykologista, melkein psykoanalyyttistä.. Runsaasti symboleja. Muutamia merkillisiäkin yksityiskohtia. Eniten kummastuttivat Lohengrinin 'pakkoliikkeet', ellei niitä sitten tulkinnut joutseneksi. Kaivoihan ritari usein taskuistaankin höyheniä.. Mutta eikö Elsan kadonneen Gottfried-veljen pitänyt olla se joutsen?! Libreton mukaan ainakin. Oliko Lohengrin höyhenineen sitten veljen personoituma? Samanlaiset asut viittaisivat siihen.. Elsan ja Lohengrinin avioliitto saa kyllä tuon tulkinnan valossa melkoisen sukurutsaisen vivahteen. Lopussa kuitenkin veli tulee jälleen itse eläväksi. Ja Lohengrin, tässä versiossa, selvästi kuolee. Ääh, ristiriitaista. Hieman häiritsevää. Eivät kulkeneet libretto ja näyttämösovitus kaikilta osin yhtä jalkaa. Eivätkä aivan kaikki palapelin osaset asettuneet mielessäni paikoilleen. Olisin varmaankin tarvinnut luettavakseni ohjelman, ja ohjaajan kootut selitykset näkemyksillensä. 

Mahtui näyttämökuvaan ja ohjaukseen mielenkiintoisia ja hienosti oivallettujakin yksityiskohtia. Esimerkiksi seuraavat:

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Piano. Elsa ja Lohengrin löytävät toisensa ja todella näkevät toisensa ensimmäisen kerran pianon ääressä, kun heidän kätensä kohtaavat sen reunassa ("Elsa, ich liebe dich", 1. näytös). Sittemmin molemmat hakevat vuorotellen, sekä yhdessä että erikseen lohtua, apua, voimaa ja turvaa samasta kohtaa pianoa, kuin muistellen ensimmäistä kohtaamistaan ja toisissaan tunnistamaansa yhteyttä. Piano tuntuu olevan varsinkin Elsalle turvapaikka, vaikka toisaalta miltei kidutuskammio. Muistumat Ortrudista soitonopettajana eivät ole niitä kaikkein miellyttävimpiä.. Ennen 2. näytöksen hääkohtausta Ortrud vieläpä läimäisee pianon kannen Elsan käsille. Viimeisessä näytöksessä piano on jo kumottu (ja Elsa irrottautunut symbolisesti lapsuudestaan? [hih, näitä freudilaisia keittiökallonkutistajatulkintoja on sitten hauska keksiä.. ;)]), ja Lohengrin laulaa uhmakkaasti pianolla seisten vihjauksia omasta menneisyydestään.

Matto. Lohengrinin paljaat jalat osuvat brabantilaisten levittämälle matolle (2. näytös, 3. kohtaus), kun kuninkaan airut on julistanut, että ritari saa paitsi Elsan, myös valtakulman ja kruunun, ja kutsuu häntä brabantilaisten pariin. Lohengrin tunnustelee mattoa jaloillaan ja alkaa kävellä sen reunaa hitaasti, kädet levällään tasapainoillen kuin lapsuuden leikissä, omassa maailmassaan, huomaamatta kansan ylistyslaulua. Hän havahtuu pian ja lähestyy ihmisiä ihmetellen, kuin haluten kysyä "Minuako tarkoitatte?".

Takit. Toisen näytöksen 3. kohtauksessa (mattokohtauksen jälkeen) brabantilaiset osoittavat kunnioitusta ja arvostusta pelastajaritarilleen levittäen takkinsa maahan hänen kävellä pitkin. Epäröiden Lohengrin ensin takeilla astelee, sitten yhä rohkaistuneemmin, lopulta jo pää pystyssä, ylpeänä, silti ihmeissään. Hyvin hauras on ritarin usko itseensä, hän säikähtää jälleen tolaltaan pelkästään kuninkaan airueen häntä kätellessä. Lohengrin ei kestä kosketusta, pelästyy, kavahtaa ja juoksee pakoon. Hän vaikuttaa kuitenkin saavan arvostuksesta voimaa ja tottuu vähitellen ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Näytöksen lopun hääkohtauksessa hän on jo huomattavasti luottavaisempi ja varmempi, tukee ja suojelee Elsaa Ortrudin ja Telramundin hyökkäyksiltä.

Lähde: http://www.ahashare.com/

Ortrudin ja Elsan identtiset puvut. Visuaalisesti hieno yksityiskohta. Kretongit ovat sitäpaitsi hyvin kauniit. Väriasetelma on tietysti symbolinen, paha vs. hyvä / puhdas. Herättää mielikuvia myös joutsenesta. Joutsenlammestakin. Mutta se on jo toinen tarina.

Esityksen visuaalinen ilme oli mielestäni muutenkin hyvin onnistunut. Erityisen paljon pidin taustan kerroksittaisesta lavasteesta, joka palveli tarpeen mukaan milloin talon julkisivuna, milloin sisäpihaa ympäröivinä seininä. Se tarjosi myös hyvät puitteet kuorolle (joka tosin ajoittain, ehkä välimatkasta johtuen -lava on suuri!- oli hieman epätahtinen) ja loi hienoa syvyysvaikutelmaa kuviin. Kauneimmillaan taustan parvekkeet loistivat upeassa valaistuksessa 3. näytöksen alussa, kun Elsa ja Lohengrin kirmaavat vapauteen hääseremonian jälkeen tutun häämarssimelodian ("Treuligt geführt ziehet dahin..") soidessa.

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Lohengrinissä ja Elsassa on hyvin paljon samankaltaisuutta, molemmat ovat tahoillaan kuin häirittyjä. Ulkoiset paineet ja odotukset, velvollisuudet ja tehtävät ikäänkuin estävät heitä todentamasta omaa todellista itseään. Lohengrin ainakin tahtoisi selkeästi päästä jo sankariroolistaan ja elää kuin tavallinen ihminen (cf. Kaufmannin haastattelu edellisessä kirjoituksessa). Ehkäpä Elsankin psykosomaattinen oireilu on paitsi reagoimista epäilemättä vaikeaan ja painostavaan tilanteeseen (orpo, yksinäinen perijätär vallanhimoisten 'ystävien' armoilla), myös kapinaa kasvatettuun rooliin astumista vastaan. He tunnistavat toisissaan yhteyden, tuttuuden välittömästi, ja tuntuvat hakevan kuin vaistomaisesti turvaa toisistaan. Molemmat vaikuttavat myös olevan vahvimmillaan ja vapautuneimmillaan toistensa läheisyydessä. Selkeimmin vapautuneisuus tulee esille häiden jälkeen, kun he saavat vihdoinkin olla kahden. He hymyilevät, hassuttelevat, leikittelevät - melkein kuin pienet lapset – tutustuvat toisiinsa ilman roolien painolastia. Mutta epäilyksen siemen on jo kylvetty ja Kysymys roikkuu ilmassa..

Mikä sitten on tuo Kysymys ja miksi niin tärkeä? Oikeastaan on aika hassua, että niinkin oleelliset ja ihan tavalliset seikat kuin kumppanin nimi ja sukutausta saavat muutoin monilta osin jopa suhteellisen realistisessa tarinassa (tai ainakin realismiin pyrkivässä tulkinnassa) niin suuren painoarvon ja miltei mystisen merkityksen. Kenties Kysymys tulisikin ymmärtää laajemmin, symbolisesti voisi kai olla kyse luottamuksen pettämisestä. Siitä sitten tietysti voi keskustella saattaako luottamusta vaatia sokeasti, vai edellyttäisikö se ensin luottamuksen osoitusta.. 

Anna pirulle pikkusormi ja vähän muuta..

Marina Poplavskaya & Jonas Kaufmann
Ken Howard, Metropolitan Opera

Charles Gounod: Faust

Taltiointi New Yorkin Metropolitan Oopperasta 2011. Orkesteria johtaa Yannick Nezét-Séguin.

Faust on Goethen runomuotoisena näytelmänä tunnetuksi tekemä ikiaikainen tarina ikääntyneestä tiedemiehestä, joka myy sielunsa Paholaiselle vastineeksi uudesta nuoruudesta. Gounodin ooppera pohjaa ranskalaiseen näytelmäversioon (Michel Carré: Faust et Marguerite) ja keskittyy enemmän Margaretan, Faustin ihastuksen, kohtaloon. Synopsis englanniksi.

Metropolitanin Faustia on hieman päivitetty, tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliseen ja jälkeiseen Saksaan. Faust on Oppenheimer -tyylinen ydinfyysikko, joka vanhana miehenä katuu kehittämänsä aseen levittämää tuhoa. Hän etsii unohdusta myrkystä.. Seuraavat tapahtumat - ts. oopperan tapahtumat - ovat siten ikään kuin myrkyn aiheuttamaa hallusinaatiota. Lopussa palataan takaisin alkuasetelmaan; Faust kumoaa loputkin myrkkymaljasta ja kuolee.

Rooleissa:

• Faust - Jonas Kaufmann, tenori
• Mefisto, Paholainen - René Pape, basso
• Margareta - Marina Poplavskaja, sopraano
• Valentin, Margaretan veli - Russell Braun, baritoni
• Martta, Margaretan naapuri - Wendy White, mezzosopraano
• Siebel, Margaretan ihailija (housurooli) - Michèle Losier, mezzosopraano 
• Wagner, Valentinin ystävä - Jonathan Beyer, baritoni
• sotilaita, kyläläisiä, porvareita, henkiolentoja ja mielikuvitushahmoja - kuoro

Musiikki varastaa jälleen koko shown. Korviahivelevän kauniita melodioita. Runollisia, romanttisia, uljaita. Kapellimestari Nezét-Séguin (hurmaavan energinen menninkäinen!) tuntuu saavan paljon irti METin kiitetystä orkesterista. Tarkka, täyteläinen, hienostunutkin soundi. Hieno tunnelma. Tarinassa minua hieman häiritsi sen melkoisen voimakas ja asenteellinen uskonnollisuuden korostaminen. Toisaalta sen saattaa ymmärtää, sillä aikansa lapsihan tarina on, näyttämökuvan modernisoinnista huolimatta.

Gounodin oopperan voisi tiivistäen sanoa olevan nuoren, siveän ja viattoman, rakastuneen tytön murheellinen matka hyljätyksi, mielensä kadottaneeksi, epätoivoiseksi olennoksi. Poplavskaja suoriutuu Margaretan vaativasta roolista itse asiassa varsin hyvin. Näytelijäntyö on erinomaista ja hahmonsa läpikotansa uskottava. Äänensäkin toimii hyvin, korkeita ääniä lukuunottamatta, varsinkin lopun "Anges purs" -tertsetossa. Ei aivan puhdasta, eikä voimakaan ihan riitä. Hiukan on tuskaista katsoa, kuinka puristaen hän joutuu ylös kiipeämään. Tunne hipsahtaa myötähäpeän puolelle.. harmi :/ Urheasta heittäytymisestä Poplavskaja saa kyllä pisteet ja näyttelijäntaidoillaan pelastaa paljon.

Kaufmannin Faust on puolestaan kokonaisuutena oikeastaan yllättävän rauhallinen ja vähäeleinen, ei hurjan suuria tunteen leiskuntoja puoleen jos toiseenkaan. Ehkäpä rauhallisuus toisaalta sopiikin roolihahmon aikuiselle miehelle.. Faustista tulee nimittäin nuorenakin mielikuva, että hän on elämänkokemukseltaan vanhempi kuin miltä näyttää. Ikään kuin Mefiston taika toimisi enemmän ulkoisesti kuin sisäisesti. Faust saa vaihtokaupassa nuoren miehen olemuksen ja intohimon, mutta ei kokonaan unohdusta menneistä teoistaan. Samansuuntainen kaksijakoisuus leimaa tavallaan Faustin suhdetta Margaretaankin. Hänen käytöksessään tyttöä kohtaan vuorottelevat vaivoin hallittu intohimo sekä tämän aseistariisuvan viattomuuden edessä yhä uudelleen esille tulevat kunnioitus, ritarillisuus ja puhdas pyyteetön rakkaus.

Laulullisesti Kaufmann tietysti kerää jälleen kaikki haulit himaan. Oopperan alussa, Faustin ollessa vanha mies, hän pääsee laulamaan matalammalta kuin normaalisti, väläyttämään äänensä miltei baritonaalista puolta. Ja suoriutuu hienosti, vaikka ajoittain tuuminkin olivatko viikset tai mahdolliset poskitoppaukset(?) kenties hänelle normaalin luontevanselkeän artikulaation tiellä. Eräs ehdottomista helmistä: ihana, ihana tunteellinen ja intiimi Faustin ja Margaretan duetto 2. näytöksen lopussa "Laisse-moi, laisse-moi contempler ton visage". Jälleen kerran äärettömän kaunista ja herkkää ilmaisua Kaufmannilta. Hän on kyllä ilmiömäisen hyvä juuri pehmeätä, herkkää äänenkäyttöä vaativissa kohdissa. Äänensä on kuin soljuvaa, kultaista, aromaattista hunajaa. Niin paljon sävyjä ja lämpöä. Samalla äänessä on myös majesteetillista vahvuutta ja voimaa. Tummaa, sävykästä jalopuuta. Terästäkin löytyy, kuten 3. näytöksen alkupuolen välienselvittely Margaretan veljen Valentinin ja Faustin välillä osoittaa. Miekkailukohtaus on muuten perin uskottava, snaps for that! 

Oopperan varsinainen herra ja hidalgo lavalla on selkeästi René Pape. Hän tuntuu heittäytyvän Mefiston rooliinsa antaumuksella. Papesta on aikaisemmin tullut mielikuva äärimmäisen keskittyneenä, vakavana ja hieman jäykkänä laulajana. Nythän hän vallan irrottelee ja on oikeasti hauska! Yleisöstäkin irtoaa naurunhörähdyksiä monessa kohtaa. Mefisto on sulava ja hienostunut aristokraatti. Kuin taikuri, tai kaikkia naruja käsissään pitelevä sirkustirehtööri, joka hurmaa, junailee ja johtaa tapahtumia suvereenisti. Oopperan edetessä Mefistostakin paljastuu paholaismaisempia piirteitä, kun hänen painostuksensa lisääntyy ja aikeensa käyvät selvemmiksi.

Margaretan sodasta palaava veli, Valentin, on ärsyttävän kirkasotsainen ja paatoksellinen sankari. Melkeinpä tarinan ilkein hahmo, varsinkin kun häneen liittyy vielä uskonnollisen oikeassa olemisen aspekti. On julmaa ja kertakaikkisen kamalaa kuinka hän ei voi antaa anteeksi sisarensa hairahdusta, vaan vielä viimeisillä henkäyksillään kiroaa tämän!

Michèle Losier tekee hienon housuroolin (l. travesti = miesrooli, jonka esittää nainen) Siebelinä. Hän on uskottavan reipas, innostunut ja hieman rehentelevä ihastustaan Margaretaa piirittävänä nuorena miehenä. Äänensä on erittäin kaunis.

Helmistä helmein hetki (ja todellakin kirjaimellisesti vain hetki, kaksi sanaa..): Kaufmannin huikaisevan upea diminuendo "J' taime" (kolmas kerta!) 1. näytöksen tanssikohtauksen lopulla. Jos kukaan laulaisi minulle noin, vannon, että kupsahtaisin kolmasti, vähintään ;)

Lohengrin, antisankari Graalin varjosta - anti-hero from the shadow of the Grail

Jonas Kaufmann ja Anja Harteros
http://i.telegraph.co.uk/multimedia/archive/02418/lascala_2418793b.jpg

Scroll down for English..

Korvissa juuri Richard Wagnerin Lohengrin La Scalasta, Milanosta. Livelähetys Italian Radio3:n kanavalla. (Tai oikeammin, kun tämän julkaista ehdin, soi korvissa jo nauhoite eilisillan esityksestä, tällä kertaa Tanskan klassisen radiokanavan taajuudelta ;)) On itse asiassa mukava vain kuunnella. Liikkuvan kuvan informaatio vie kuitenkin aina suurimman osan huomiosta. Nyt saattaa samalla kirjoitellakin.

Lohengrinin olen kuullut ja nähnyt aikaisemmin tallenteena Münchenistä, Baijerin valtionoopperasta vuodelta 2009, jolloin pääosissa olivat Jonas Kaufmann sekä Anja Harteros, kuten nyt Milanossakin. Tosin Harteros ei tämän illan esityksessä laula sairastumisen vuoksi. Elsan osaa laulaa saksalainen sopraano Annette Dasch. Pidän enemmän Harteroksesta. Toivottavasti hän paranee pian. Kuingas Heinrichinä on René Pape, niin ikään tuttu ääni entuudestaan. Vahva, sointuva basso. Muissa rooleissa laulaa minulle uusia tuttavuuksia; Friedrich von Telramundina islantilainen baritoni Tomas Tomasson ja tämän vaimona Ortrudina dramaattinen saksalaissopraano Evelyn Herlitzius. Orkesteria johtaa Maestro Daniel Barenboim, ohjauksesta vastaa Klaus Guth.

En ole kovin laajasti Wagnerin ooperoihin vielä tutustunut. Lohengrin tuntuu helpoimmin lähestyttävältä, ei niin raskaalta ja pitkältä kuin monet muut. Aihepiirikin on tuttu ja kiinnostava. Olen aina tuntenut suurta mielenkiintoa Graalin tarua kohtaan.Tässä sitäkin sivutaan. Lohengrin on romattinen tarina neidosta pulassa, demoiselle en détresse, jonka avuksi rientää uljas ja hyvä, ettensanoisi pyhä ritari, joka totta kai vielä rakastua rämähtääkin neitoon suunnilleen ensi silmäyksellä. (Synopsis englanniksi) Klassista ritariromantiikkaa siis. Juu, sitäkin. Mutta myös hyvin paljon enemmän mitä päältä katsoen luulisi.

Satuin nimittäin löytämään Jonas Kaufmannin haastattelun, jossa hän valottaa roolinsa rakentamista varsin kiintoisalla tavalla. Hän ei luonnollisesti niinkään puhu työn alla olevasta La Scalan produktiosta, vaan Lohengrinistä teoksena ylipäätään, sekä aikaisemmin 2009 ja 2010 esittämistään Münchenin ja Bayreuthin versioista. Esimerkit ovat Richard Jonesin Müncheniin ohjaamasta produktiosta. En tiedä lieneekö kuinka epätavallista, että laulaja ruotii julkisesti roolihahmoaan, mutta ehdottoman mielenkiintoista se ainakin katsojan kannalta on. En panisi pahakseni vaikka saisin aina oopperakokemuksiini tällaista sisäpiiritietoa.

Itse en juurikaan pitänyt Münchenin version näyttämöratkaisuista. Luulen, että olisin halunnut nähdä hieman enemmän romantiikkaa ja kauneutta, edes asuissa. Lauluissa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Eikä hahmoissa sinänsä. Paitsi aika puisevaa ja jäykkää oli näytteleminen kauttaaltaan, oletan että ohjauksellisista syistä. Välillä sitä raapi päätänsä ja mietti, mitä ohjaaja kenties valinnoillaan halusi sanoa, mitä minun katsojana pitäisi ymmärtää.. Etenkin silloin kun ohjaajan näkemys tarinasta tuntui vievän kovin kauaksi musiikin ja tekstin kokonaisuudesta. Olisi ehkä ollut parempi nähdä alle jokin perinteisempi näkemys, jolloin tarinan jo tuntien, olisi helpompi niellä modernitkin tulkinnat. Mutta kuten sanottua, musiikkia ja laulusuorituksia ei himmentänyt mikään.

Tähän päivään ja La Scalan Lohengriniin palatakseni. Kuulohavainnon perusteella arvioiden, varmaankin Kaufmannin toistaiseksi paras roolisuoritus. Pidin hyvin paljon jo Münchenin esityksestä, joka oli mielestäni erittäin kaunista laulamista, runollista ja herkkääkin. Ajattelin, ettei sitä paremmin tätä roolia voi laulaa. Luulen erehtyneeni. Tämä uusi tulkinta on, mikäli mahdollista, vielä parempi. Kaufmann tuntuu olevan täydellisesti kotonaan osan kanssa. Laulaa kuin äänensä olisi tehty sitä varten. Puhtaasti ja varmasti, vailla vähäisintäkään epäröintiä tai haparointia missään vaiheessa. Komeaa ja uljasta, uskottavan sankarillista. Mutta ei lainkaan sitä 'mylvintää' mistä olen kuullut monia Wagner -laulajia kenties stereotyyppisestikin syytettävän. Kaufmann laulaa Lohengrininsä hänelle tunnusomaisella loistavan soljuvalla legatolla. Lisäksi Wagnerin sävelissä tuntuu kuin hänen äänensä tummemmat sävyt pääsisivät oikeuksiinsa paremmin kuin ikinä ennen. Eniten pidän niistä kohdista, missä hän, kuten haastattelussa mainitsi, saa ilmentää supersankarin inhimillisempiä puolia. On kuin äänensä olisi niissä ilmaisussaan tehokkaimmillaan. Tunteet kuuluvat, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. On hienoa havaita omin korvin kuinka, juuri kuten hän haastattelussa kertoo, Lohengrin laulaa ikään kuin kahdella rekisterillä, supersankarin vahvalla, voimakkaalla 'työminällä' ja Elsaa puhutellessaan pehmeämmällä, intiimillä, rakastuneella, yksityisemmällä minällä. Ja kuinka nopeasti, jopa kesken säkeen, Kaufmann kykenee tuota rekisteriä vaihtamaan. Nousee hattu. Käsittämättömän hienovaraista ilmaisua, syvällisestä roolin tuntemuksesta puhumattakaan.

Kirkkain helmihetki (ja jälleen todellakin vain hetki, yksi sana..): Gralserzählungissa, kun Lohengrin kertoo taivaasta laskeutuvasta kyyhkystä. Tuo sana (saksaksi Taube) ja kuinka Kaufmann sen laulaa.. pitkittäen tavuja, pehmeästi ja valtavan herkästi, miltei hauraasti. Ylimaallisen kaunista! Stole my heart away right there and then. Enkä varmasti ollut ainoa!

René Papen uljas basso sopii hyvin kuningas Heinrichin rooliin. Ei tarvitse kuulijana lainkaan pelätä, etteikö hän tehtävästään selviäisi. Vieläpä with flying colours! Scalan uutisista sain tietää, että Annette Dasch oli todellakin hyvin viime hetken sijainen Elsan rooliin. Paitsi Anja Harteros, myös hänen varanäyttelijänsä oli sairastunut juuri ensi-illan alla. Dasch tuli Milanoon päivää ennen ja ehti käydä pikaiset keskustelut sekä ohjaajan että orkesterinjohtajan kanssa. Tätä taustaa vasten, hän suoriutuu osastaan todellakin mallikkaasti. Dasch on laulanut roolia aikaisemmin Bayreuthissa, silloinkin yhdessä Jonas Kaufmannin kanssa. Alussa hänen äänessään oli havaittavissa hiukan kireyttä, mutta oopperan edetessä ilmaisunsa vapautuu ja paranee. Hän laulaa miellyttävän selkeästi artikuloiden. Lämmennyt äänensä soi myös varsin kauniisti, eivätkä korkeatkaan sävelet tuota ongelmaa. Ortrudin ja Telramundin esittäjistä en kummastakaan erityisemmin laulajina pitänyt. Paikoittain falskihkoa, ja liikaa vibratoa minun makuuni.

Kokonaisarviota ja näköhavaintoja odotellessa esityksen traileri maistiaisiksi.

- - - -

Listening to Wagner's Lohengrin from La Scala, Milan, live on Italian Radio 3. (Or rather when I post this it's a recorded broadcast from yesterday's performance, this time on Danish Classic Radio ;)) It's nice just to listen to. Pictures always tend to hold most of your attention, moving pictures especially. Now there's even time to write.

Kaufmann - Pape - Dasch
Source: http://amfortas.wordpress.com

I've seen and heard Lohengrin before, on tape, the Bavarian State Opera production in Munich in 2009. Leading roles sung by Jonas Kaufmann and Anja Harteros, as today, too. Though due to illness Ms. Harteros doesn't appear on stage today. Instead Elsa is sung by another German soprano, Annette Dasch. I prefer Ms. Harteros. Hope she'll get well soon. René Pape, another familiar voice, sings King Heinrich. I like his strong, solid bass. Other singers are new to me; an Icelandic baritone Tomas Tomasson depicting Friedrich von Telramund and a dramatic German soprano Evelyn Herlitzius as Ortrud, his wife. At the pit Maestro Daniel Barenboim, Klaus Guth as a director.

Have so far got to know only a handful of Wagner operas. Lohengrin seems easiest to make friends with, not as heavy and lengthy as many of them. The subject matter is also somewhat familiar and very interesting. I've always been interested in the Grail-lore. Here it's a sub story, but still. Lohengrin is a romantic story of a damsel in distress who is aided by a valiant, good, almost holy knight who, of course, ends up falling for her at first glance. (Find the synopsis here) A classic tale, so to speak. Yes, that too, but a lot more than meets the eye.

For I happened across an interview with Jonas Kaufmann where he talks about building this character in a most fascinating way. He naturally doesn't talk that much of the role at hand (the La Scala production) as of Lohengrin in general and of his previous productions at Munich in 2009 and Bayreuth in 2010. The clips are from the Munich production, directed by Richard Jones. I don't know how usual it might be for a singer to dissect his/her role publicly so openly.. for a listener/watcher it is very interesting! I wouldn't mind having such insights to a role more often.

I wasn't that keen on how the Munich production was staged. I think I'd have preferred a little more romance and beauty, at least in costumes. The singing was all great and the characters as such. Although acting was rather wooden and stiff most of the time. Lack of direction probably. At times I was scratching my head trying desperately to understand what the director wanted to say.. especially when there seemed to be clashes with his and the composer/writer's views. It might have been a good idea to see first a more traditional version of the story, then a modern one like this had perhaps hit home more easily. But as I said, music and singing, they were impeccable.

Coming back to La Scala Lohengrin. Quite probably Kaufmann's best performance in the role so far, judging by hearing only. Liked him very much in the Munich version already. He sung most beautifully and gave a highly sensitive and poetic performance. The best there could be, I thought. Now I believe I was wrong. This new rendition is, if possible, even better. He seems to be completely at ease with the role. Sings as if it was made for him. Clear and impressive, without a slightest hesitation or fumble anywhere. Magnificent, noble, heroic like no other. Not a hint of that "bellowing" of which I've heard many Wagner-singers perhaps stereotypically being accused. Kaufmann sings his Lohengrin with the same exquisitely beautiful line and legato he is so well known of. In Wagner it seems the darker tones of his voice come into their own like never before. I like best the moments where he, as he mentioned in the interview, can portray the human in the hero. It's like his voice is in those at its most expressive. The emotions are audible, as amazing as that is! It's great to witness with one's own ears how, as he tells in the interview, Lohengrin sings as if with two different registers; the strong, powerful one of a superhero on duty and the softer, more intimate and affectionate private one when he addresses Elsa. And how smoothly Kaufmann can switch between those registers, even within a phrase. I tip my hat! Incredible subtlety, indicating the profound understanding of the character.

The gem moment (literally a moment, just one word..): in Gralserzählung (the Grail Narration) when Lohengrin tells about the dove descending from heaven. The word 'dove' (Taube in German), and the way Kaufmann sings it.. lengthening the syllable infinitely, softly, ultra-tenderly, almost insubstantially.. Out of this world! Sooo beautiful. Stole my heart away right there and then. And for sure I was not the only one!

René Pape with his impressive bass was well suited to the role of King Heinrich. No worries as to if he'd be up to the task. With flying colours! I found out in the Scala News that Annette Dasch was indeed a very last minute stand-in as Elsa. Besides Anja Harteros, also her double had fallen ill just before the premiere. Ms Dash arrived Milano the day before and had time for brief discussions with both the director and the conductor. Taking that into consideration, she really did a commendable job. She has sung Elsa before in Bayreuth, there too alongside Jonas Kaufmann. At first her voice seemed slightly tense but as the opera went on her voice warmed and opened up. She sings with a pleasing clarity in diction. Her warm voice rings quite beautifully, including the effortless high notes. I didn't particularly like either Ortrud or Telramund. A tad too many screeches and too much vibration to my liking.

While waiting for the live webcast, here's an appetizing trailer.