Wagner juhla jatkuu - More Wagner feast

Scroll down for English..

Kuten lupasin (kauan sitten!), Sormus -sarjan seuraavat osat..

Kolmas osa, Siegfried

Odotin innolla, enkä vähiten Reininkullan upean Mime-väläyksen takia. Jänskätti myös kuinka nimirooliin lyhyellä varoitusajalla tullut Jay Hunter Morris pärjäisi.

Jay Hunter Morris - Siegfried ja Gerhard Siegel - Mime
Kuva: Ken Howard / Met Opera

Gerhard Siegel oli loistava, ihana, upea Mime! Juuri niin hyvä, ja parempikin, kuin osasin odottaa. Mitkä näyttelijänlahjat! Laulua ei edes huomannut, niin kiinteä osa kokonaisuutta se oli. Täydellistä roolin ilmaisua. Oi voi! Toivoin vain, että olisipa ollut häntä varten oma kamera, joka olisi seurannut häntä koko ajan. Olisi nähnyt jokaisen eleen, ilmeen ja nyanssin.. Tai vaihtoehtoisesti istumapaikka keskellä edessä.. ;)

Hunter Morris istui vallan hyvin sankaripojaksi. Sopivan nuorekas, freesi ja innostunut. Muutaman saksan tunnin sietäisi ottaa lisää (ääntämys!) ja välillä vibratonsa oli hitusen liian laaja minun makuuni. Näyttämöllä hän pärjäsi mielestäni oikein hyvin, jopa upean Mimen vierellä, ja suoriutui kokonaisuudessaankin vallan hyvin todella haastavasta roolistaan. Miekantaontakohtauksesta pidin kovasti. Lohikäärmeen kohtaaminen oli myöskin hyvä, ei vähiten itse harvinaisen onnistuneen elikon vuoksi. Näytti melkein uskottavalta. Napsut siitä.

Lavasteista puheenollen, Kone pisti todella parastaan tässä jaksossa. Upeita 3D projisointeja!! Leukaaloksauttavia suorastaan. Ihana metsä vipeltävineen ötököineen matoineen kaikkineen. Hieno Mimen paja ja helmeilevä puro erityisesti. Käsittämättömän upea Metsälintu - kuinka ihmeessä se tehdään! - istui jopa Siegfriedin polvella!!

Pidin Wotanista enemmän Wandererina. Niin taisi Brynkin pitää.. Ehkä pienempi roolivastuu antoi enemmän tilaa pönötyksettömälle vapautuneelle ilmaisulle. Kenkien riisunta ja väsyneen selän oionta Mimen pöydän ääressä osuivat juuri nappiin :) Niin sitä pitää, olla roolissa! Tuost mie piän! Ehkäpä hänen täytyikin jotain tehrä, jotta huomattaisiin, kun Siegelin kanssa lavalla yhtä aikaa on ;)


Neljäs osa, Jumalten tuho

Upea Hans-Peter König Hagenin roolissa. Hän oli lavalla ainakin kahdessa aikaisemmassa Sormus-osassa. Reininkullassa toinen jättiläisveljeksistä ja Valkyyriassa Hunding, Sieglinden aviomies. Hagenina onnnistui ehdottomasti parhaiten. Vahva, rikas, sointuva, vakaa ja vaikuttava ääni, vau!

Hagen ja Gudrune (Hans-Peter König ja Wendy Bryn Harmer)
Kuva: Ken Howard / Met Opera

Naisrooleista pidin myös. Viimeisin Valkyyriavahvistus, Waltraud Meyer Brunnhilden Waltraute-sisarena (ha, nimet!) jäi erityisesti mieleen. Eloisa ja ketterä, miellyttävä mezzo. Onnistuneen roolin teki myös Wendy Bryn Harmer Gutrunena. Häntäkin nähtiin lavalla jo Sormuksen aikaisemmissa osissa, ainakin Reininkullassa Frickana. Gutrunena sai suuremman roolin, kolmiodraaman yhtenä osapuolena.

Brünnhilden uhrautuminen roviolla on epäilemättä tämän osan kuuluisin yksittäinen kohtaus. Olihan se vaikuttava. Soturityttären rakas hepo, Grane, kyllä melkeinpä varasti shown. Upea elikko, vaikkakin hieman luisevan oloinen.. Rauhoittava, tyyni ja luotettava. Kantoi emäntänsä horjumatta kuin vankka ja turvallinen vaunuhevonen kohti tulta, keinahdellen luonnollisen oloisesti. Huu, kylmiä väreitä! Hie-no!

Aikamoista juonittelua tämäkin tarina. Kuinka valta korruptoikaan ja vallanhimo sokaisee. Eipä järin positiivista kuvaa maailmasta maalannut, vaikka nyt yliluonnollisia kuvasikin. Surullisen ja ilmeisen todellista sekä ilmestyessään että nykyisin. Jotkin asiat ne eivät koskaan muutu.


As previously promised (a long long time ago), the following episodes of Der Ring des Niebelungen..

Part Three, Siegfried

Eagerly awaited, not least because of glimpses of glorious Mime in Das Rheingold. Anxcious to hear and see how Jay Hunter Morris who stepped in just at the nick of time would do as Siegfried.

Gerhard Siegel was a brilliant, lovely, gorgeous Mime! Every bit as good as expected, and more. Perfect characterization! What an actor! And singing.., was he singing?!! You couldn't have told, such an integral part of the character it was. Oh boy! My only wish was, please, let there be a separate camera for him. So that no gesture, expression or nuance shall go unnoticed. Or an Orchestra Premium seat.. ;)

Jay Hunter Morris was rather good as Siegfried. Appropriately fresh, vigorous and youthful. Could take a few more lessons in German (diction! diction!) and at times his vibrato was a bit too broad for my liking, but he was really good on stage, second only to the outstanding Mime - who wouldn't! - and did an altogether decent job with that one heck of a difficult role. Loved the sword-forging (or actually re-forging) scene. Dragonbusting was nifty, too. Not least because of the cool beast himself. Managed to look almost believable. Snaps for that!

Siegfried (Morris) and Brünnhilde (Voigt) in the woodlands
Photo: Beth Bergman

Speaking of props, the Machine really worked amazing wonders on this episode. Stunning 3D projections!! Awestruck! Beautiful woodlands, scurrying bugs and worms and all. Loved Mime's smithy, the sparkling spring especially. Gorgeous Waldvogel - how ever do they do that! - even perching on Siegfried's knee!

Liked more of Wotan as a Wanderer. Suspect Bryn did too.. More room to move characterwise, so to speak, although the part isn't that prominent this time. Easing his shoes and resting his travel-weary back at Mime's hearth was spot on! That's what I like to see more, acting in character. Mind you, he probably had to do something to be noticed/seen, sharing stage with Siegel ;)



Part four, Gotterdämmerung

Outstanding Hans-Peter König as Hagen. He was onstage at least twice before, on previous Ring episodes. In das Rheingold he was one of the giant brothers and in die Walküre he played Hunding, Sieglinde's husband. Hagen however was by far his best role, I thought. Strong, resonant, rich, solid and commanding, absolutely fascinating voice! Awestruck.

Liked the ladies, too. The most recent addition, Waltraud Meyer as Brünnhilde's sister Waltraute (names!) was very nice. Lively and nimble. Wendy Bryn Harmer as Gutrune was successful, too, I thought. She appeared on previous episodes as well, at least as Fricka in das Rheingold. As Gutrune she got a more substantial role as one of the angles of the love triangle.

Brünnhilde (Deborah Voigt) on Grane
Photo: Ken Howard / Met Opera

Brünnhilde's immolation is probably The Piece of this story. Must admit, it was impressive. The warrior maiden's beloved mare, Grane, almost stole the show. A beautiful creature, if bony in appearance. Tranquil, reassuring, calm, trustworthy.  Like a steady Clydesdale carried her lady unwavering towards the fire, swaying smoothly, natural-like. Ooo, chills!

Quite a lot of scheming an plotting in this story, too. How the power corrupts and the lust for it blinds. Not a very pretty picture of the world, even if there were godly characters. Sadly and apparently as true today as it was at the time of its release. Some things never change.

Wagner juhlaa - Wagner feast

Scroll down for English.. ;)

Johan on luxusta korville nämä Wagnerin synttärijuhlallisuudet! Katsellut Teemalta Sormus -sarjaa, Metin taannoista produktiota. Vihdoinkin näen ne kokonaisuudessaan! Puolimatkassa menossa. Järisyttävän mielenkiintoista! Mahtava show, upea lavastus - Konekin toimii yskimättä! Hengästyttävä orkesteri ja Maestro Levine, hienoja, hyviä laulajia.. Oi voi, ihmetyksestä mykkänä! Unohtumatonta!

Reininkulta oli tosi tosi mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Juuri passeli alkupala kolmelle seuraavalle tarinalle. Mitä suhmurointia ja juonittelua! Pohjoisen jumaltaruston Kauniit ja Ruskeat ;) Täytyy tutustua tarkemmin taustamytologioihin ja noihin mielenkiintoisiin tyyppeihin.

Reinintyttäret  (c) Ken Howard / Met Opera

Esiintyjistä pidin eniten.. Reinintyttäret on pakko mainita heti kärkeen. U-pei-ta! Mahtavat puvut, hienot sulokkaat liikkeet - vaikka olosuhteet olivat varmasti vaativat Koneen päällä roikkuessa - ja kaiken kruunuksi kaunista laulua riemulla. Kilisytän vilpittömästi jalokiviäni! Hieno suoritus!  Eric Owens Alberichin roolissa oli varmaankin illan Kingi, mikäli loppuaplodeista mitään saattaa päätellä. Maukkaan matala basu ja hauska rastapää look ;) Laulullisesti kuitenkin minun pojoni sai Richard Croft Logena. Kuinka kaunis tenori! Ihanan sointuva. Meni melkein tarinakin ohitse kun piti soundiaan ihastella.. wau! Luonteva näyttelijänä myös. Täytyypä höristellä korvia hänen laulunsa suuntaan tulevaisuudessakin. Veljensä Dwayne Croft oli Donnerina niin ikään hyvä. Mieluisa baritoni. Näyttämö on siitä jännä paikka, että pienessäkin roolissa voi varastaa shown. Näin teki Gerhard Siegel Mimen roolissa. Lauloi tuskin montaakaan säettä, eikä viipynyt kovin pitkään kuvissakaan, mutta voi pojat mikä äly, olo ja presenssi! Täydellinen lipevähkön ovela ja rakastettavan hupsu kääpiönhutilus. Tuskin maltan odottaa Siegfriediä, jossa hän on enemmän lavalla.

Seuraava ilta ja Valkyyria. Sormuksen osista minulle entuudestaan tutuin, johtuen Jonas Kaufmannista Siegmundin roolissa. Olen nähnyt videopätkiä hänen esityksestään aikaisemmin, mutten koko oopperaa vielä. Masiina miellyttää heti alussa, hienot metsäprojisoinnit, jopa puiden rakenne näkyy. Myöhemminkin hienoja Kone-kohtia; vuorenrinne jolla Wotan ja Fricka keskustelevat ja aivan lopussa kallio, johon Brünhilde vangitaan uneen. Yllättävän hyvin toimivat lankut myös valkyyrioiden orhina oopperahistorian ikonisimmassa ratsastuskohtauksessa. Hieno skene muutenkin. Musiikki on niin vahvaa ja riemukasta.

Entäs laulajat? No Jonas tietysti superupea. Järkyttävän komea sitäpaitsi sankarina, hevilettiperuukin ja passelin parransänkensä kanssa. Laulullisesti huomaa, että rooli on hänelle vielä ehkäpä hieman matala. Ei niinkään sävelistä, kuin siitä kuinka keskittyneesti hän laulaa. Totutun upea näyttelijäntyönsä jää aavistuksen ajoittain tuon keskittymisen jalkoihin, mutta toki hänellä on tilaa siltikin loistaa ja lumota runsaasti ja täysillä. Toisaalta keskittynyt ilmaisu toimii tietyissä kohtauksissa äärimmäisen hyvin, esim. 2. näytöksessä kun Brünhilde ja Siegmund tapaavat ensimmäistä kertaa. Siegmund kuin pidättelee energiaa suojaten samalla Sieglindeä tuntematonta vastaan. Tehokas jännite!

Siegmund ja Sieglinde  (c) Ken Howard / Met Opera

Sieglindeksi ei varmaan parempaa saattaisi toivoa kuin Eva-Maria Westbroek. Hyvin luonteva ja vapautunut näyttämöllä, laulaakin kauniisti. Sisarusparin keskinäinen kemia toimii ja he täydentävät toisiaan niin ilmaisullisesti kuin vokaalisesti. Bryn Terfel Wotanina lauloi minusta paremmin nyt kuin Reininkullassa. Vähemmän vouvausta, herkemmällä otteella, muttei hävinnyt pätkääkään tehokkuudessa. Deborah Voigtin Brünhilde vaikutti paikoin työläältä äänellisesti, näyttämöllä pidän hänestä paljon. Reipas, raikas ja nuorekas soturitytär. Näyttääkin sopivan sirolta ja nuorelta isä-Wotanin kainalossa :)

Samana Valkyyria-iltana satuin bongaamaan nettilähetyksen Wagnerin synttärikonsertista Dresdenistä. Orkesterina Staatskapelle, puikoissa Christian Thielemann ja solistina Kaufmann. Ohjelmassa valikoituja alkusoittoja ja kohtauksia synttärisankarin ooperoista. Tuli Rienziä, Lohengriniä ja Tannhäuseria. Varsinkin viimeksi mainitun Inbrunst im Herzen oli todella upea! Kuin tehty hänen äänelleen. Ei maailma turhaan odota Kaufmannin Tannhäuseria. Mutta vaikkei vielä pitkään aikaan (tai koskaan) koko roolia esittäisikään, maistiaisiinkin olen enemmän kuin tyytyväinen. Ällistyneenä suorastaan! Almächt'ger Vater oli myös hieno. Niin kaunis melodia. Hieman kiireinen Thielemanin tempo aavistuksen häiritsi, mielestäni on kauniimpi hitaampana. Antaa enemmän tilaa Kaufmannin kauniille pitkille laululinjoille. Lohengrinin Gralserzählung on taattua tuttua tavaraa ja laatua. Pidän kovasti tuosta pidemmästä versiosta, valaisee enemmän henkilöiden ja tarinan taustoja. Joutsenkuviostakin tulee selkeämpi. Ja hipaisunherkkä "Taube" uppoaa minuun aina *huokaisee väräjävästi*.

Valmistautuu seuraavaan Sormus -istuntoon.. Siegfriedin näin jo eilen, Jumalten tuho tulee tänään. Niistä myöhemmin..


What a treat this Wagner bicentenary, and this birthday week especially! Been watching episodes of The Ring, the recent Met production on tv, hip hip hooray to Yle (the Finnish broadcasting company) for showing them. Finally I get to see the whole cycle! Two done, two to go. A feast for them ears! So big. So luscious. So lovely. So well presented. Glorious orchestra and Maestro Levine, wonderful singers, grrreat show - even The Machine seems to work without hiccups. Unforgettable!

Das Rheingold I found extremely exciting and very entertaining. Just the right appetizer for the three heavyweights. Quelle intrigue and skulduggery! A real Who's Who on the Bold and the Beautiful of Nordic Gods :)  Left me with a keen interest to find out more about the underlying mythology.

Loge and Freia  (c) Ken Howard / Met Opera

Of the performers I liked most.. well, first of all, the Rhinemaidens! Wo-how, grreat! Fabulous costumes, lovely moves - in what must have been rather demanding conditions, with the dread-machine and all.. and they managed to look like they were enjoying themselves - no small feat! - and on top of all that, beautiful singing. Big cheers for them ladies! Really good. Eric Owens as Alberich was probably the King of the Show, judging from the whoops at curtain call. Deliciously low bass. Strong and solid. Loved his dreadlock-do, too. Biggest wow for me was, however, Richard Croft as Loge. What a splendid tenor voice! Lovely ring. Rich and beautiful tone. A pleasure to hear. Convinced as an actor as well. Will certainly keep track of him in the future. Oh, and his brother Dwayne Croft as Donner was good, too. A very pleasing baritone. The stage is a funny place, concerning who's to shine.. no need for star roles, a smaller one can do the trick just as well. Gerhard Siegel as Mime did just that. A few lines to sing, a relatively short time on stage, and he just owned it, completely! The brains and the presence! Every move! The slightest tick! He embodied that smarmishly cunning yet lovable goof of a dwarf perfectly. Can't wait to see more of him in Siegfried!

Die Walküre: Finale Act 3  (c) Ken Howard / Met Opera

The next night: Die Walküre. The most familiar of The Ring parts for me. Because of Jonas Kaufmann as Siegmund. Have seen his bits before as sneak peaks, but never yet the whole piece.

Taken by The Machine right from the start, works wonderfully as a projection pad. Love how the planks transform into a forest, beautiful texture on the trees. And later, too, the cleft of a mountain where Wotan and Fricka converse, and at the very end the rock where Brünhilde is set to rest. The Machine also turned surprisingly well into steeds for the Valkyries to ride on in the most iconic of scenes in the Opera. Loved that scene as a whole anyway. The music is so powerful and joyous.

Of them singers. Jonas, of course, is megagorgeous. Stunningly handsome, btw, with his long curls and a suitable stubble. Vocally it is apparent that the role sits slightly low for him, for now. Not so much in the sounds he lets out, they're invariably gorgeous, but more in the extra focused way he sings. His usually marvellous acting might just slightly be affected by this. It's like he's more in his own world when he sings in such a concentrated way, taking less than usual contact to his fellow singers onstage. Sure there are still plenty of moments for him to shine and charm in full force :) And the restrained interpretation sits very well at certain points of the story, like for instance the Act 2 scene where Siegmund encounters Brünhilde for the first time. It's like he's holding back energy in face of the unknown and at the same time shielding the sleeping Sieglinde. Lovely, palpable tension! Eva-Maria Westbroek's Sieglinde is more than a perfect match for his Siegmund. Natural, effortless ease onstage and flawless singing, as far as I can judge. They look and sound beautiful together.

Brünhilde and Wotan  (c) Andrea Mohin / The N.Y. Times

Bryn Terfel as Wotan, I thought, did a better job now than in Das Rheingold. Less wobbly, more sensitive but no less authoritative. Deborah Voigt's Brünhilde was in places rather laborious, but I do like her presence on stage. Brisk, bright and breezy warrior maiden, managed to look appropriately petite and youthful alongside papa-Wotan :)

At the same evening I chanced upon a live stream of Wagner's Birthday concert from Dresden Semperoper. The Staatskapelle playing with Christian Thielemann at the pult and Jonas Kaufmann as a solist. The programme included selected arias and overtures from the birthday boy's catalogue, most notably Rienzi, Lohengrin and Tannhäuser. Especially Inbrunst im Herzen from Tannhäuser was cobsmacked gorgeous! Like made for Kaufmann's voice. Not for nothing does the world wait for his Tannhäuser. No matter if he doesn't do it for a long time or indeed ever onstage, I'm more than happy with such delicious tidbits. Downright amazing! Rienzi's prayer Almächt'ger Vater was excellent, too. Such a delicate, sweet melody. A somewhat brisk tempo by Thielemann was slightly unnerving, I prefer it slower. Gives more room for Kaufmann's beautiful long lines. Gralserzählung from Lohengrin was great, as always. Very much like that longer (two stanzas) version, because it provides more information of the characters and the story. Explains the swan, too, clearer. And that ultra delicate "Taube" gets me every time *heaving a quivering sigh*.

Getting ready for the next Ring session. Siegfried was on yesterday, it's Götterdämmerung -time today. More on those later..

Lohengrin - La Scala, osa 2

Mielikuvia La Scalan Lohengrinistä. Tuumittu joulukuussa 2012.

No niin, nyt on esitys sitten nähtykin (ei suinkka paikanpäällä, nauhoitteena ruudulta vain) ja funtsattu millimetripaperilla ;)

Lähde: http://ximo.wordpress.com/

Hmm, ajatuksia herättävä tulkinta ohjaajalta. Aika psykologista, melkein psykoanalyyttistä.. Runsaasti symboleja. Muutamia merkillisiäkin yksityiskohtia. Eniten kummastuttivat Lohengrinin 'pakkoliikkeet', ellei niitä sitten tulkinnut joutseneksi. Kaivoihan ritari usein taskuistaankin höyheniä.. Mutta eikö Elsan kadonneen Gottfried-veljen pitänyt olla se joutsen?! Libreton mukaan ainakin. Oliko Lohengrin höyhenineen sitten veljen personoituma? Samanlaiset asut viittaisivat siihen.. Elsan ja Lohengrinin avioliitto saa kyllä tuon tulkinnan valossa melkoisen sukurutsaisen vivahteen. Lopussa kuitenkin veli tulee jälleen itse eläväksi. Ja Lohengrin, tässä versiossa, selvästi kuolee. Ääh, ristiriitaista. Hieman häiritsevää. Eivät kulkeneet libretto ja näyttämösovitus kaikilta osin yhtä jalkaa. Eivätkä aivan kaikki palapelin osaset asettuneet mielessäni paikoilleen. Olisin varmaankin tarvinnut luettavakseni ohjelman, ja ohjaajan kootut selitykset näkemyksillensä. 

Mahtui näyttämökuvaan ja ohjaukseen mielenkiintoisia ja hienosti oivallettujakin yksityiskohtia. Esimerkiksi seuraavat:

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Piano. Elsa ja Lohengrin löytävät toisensa ja todella näkevät toisensa ensimmäisen kerran pianon ääressä, kun heidän kätensä kohtaavat sen reunassa ("Elsa, ich liebe dich", 1. näytös). Sittemmin molemmat hakevat vuorotellen, sekä yhdessä että erikseen lohtua, apua, voimaa ja turvaa samasta kohtaa pianoa, kuin muistellen ensimmäistä kohtaamistaan ja toisissaan tunnistamaansa yhteyttä. Piano tuntuu olevan varsinkin Elsalle turvapaikka, vaikka toisaalta miltei kidutuskammio. Muistumat Ortrudista soitonopettajana eivät ole niitä kaikkein miellyttävimpiä.. Ennen 2. näytöksen hääkohtausta Ortrud vieläpä läimäisee pianon kannen Elsan käsille. Viimeisessä näytöksessä piano on jo kumottu (ja Elsa irrottautunut symbolisesti lapsuudestaan? [hih, näitä freudilaisia keittiökallonkutistajatulkintoja on sitten hauska keksiä.. ;)]), ja Lohengrin laulaa uhmakkaasti pianolla seisten vihjauksia omasta menneisyydestään.

Matto. Lohengrinin paljaat jalat osuvat brabantilaisten levittämälle matolle (2. näytös, 3. kohtaus), kun kuninkaan airut on julistanut, että ritari saa paitsi Elsan, myös valtakulman ja kruunun, ja kutsuu häntä brabantilaisten pariin. Lohengrin tunnustelee mattoa jaloillaan ja alkaa kävellä sen reunaa hitaasti, kädet levällään tasapainoillen kuin lapsuuden leikissä, omassa maailmassaan, huomaamatta kansan ylistyslaulua. Hän havahtuu pian ja lähestyy ihmisiä ihmetellen, kuin haluten kysyä "Minuako tarkoitatte?".

Takit. Toisen näytöksen 3. kohtauksessa (mattokohtauksen jälkeen) brabantilaiset osoittavat kunnioitusta ja arvostusta pelastajaritarilleen levittäen takkinsa maahan hänen kävellä pitkin. Epäröiden Lohengrin ensin takeilla astelee, sitten yhä rohkaistuneemmin, lopulta jo pää pystyssä, ylpeänä, silti ihmeissään. Hyvin hauras on ritarin usko itseensä, hän säikähtää jälleen tolaltaan pelkästään kuninkaan airueen häntä kätellessä. Lohengrin ei kestä kosketusta, pelästyy, kavahtaa ja juoksee pakoon. Hän vaikuttaa kuitenkin saavan arvostuksesta voimaa ja tottuu vähitellen ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Näytöksen lopun hääkohtauksessa hän on jo huomattavasti luottavaisempi ja varmempi, tukee ja suojelee Elsaa Ortrudin ja Telramundin hyökkäyksiltä.

Lähde: http://www.ahashare.com/

Ortrudin ja Elsan identtiset puvut. Visuaalisesti hieno yksityiskohta. Kretongit ovat sitäpaitsi hyvin kauniit. Väriasetelma on tietysti symbolinen, paha vs. hyvä / puhdas. Herättää mielikuvia myös joutsenesta. Joutsenlammestakin. Mutta se on jo toinen tarina.

Esityksen visuaalinen ilme oli mielestäni muutenkin hyvin onnistunut. Erityisen paljon pidin taustan kerroksittaisesta lavasteesta, joka palveli tarpeen mukaan milloin talon julkisivuna, milloin sisäpihaa ympäröivinä seininä. Se tarjosi myös hyvät puitteet kuorolle (joka tosin ajoittain, ehkä välimatkasta johtuen -lava on suuri!- oli hieman epätahtinen) ja loi hienoa syvyysvaikutelmaa kuviin. Kauneimmillaan taustan parvekkeet loistivat upeassa valaistuksessa 3. näytöksen alussa, kun Elsa ja Lohengrin kirmaavat vapauteen hääseremonian jälkeen tutun häämarssimelodian ("Treuligt geführt ziehet dahin..") soidessa.

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Lohengrinissä ja Elsassa on hyvin paljon samankaltaisuutta, molemmat ovat tahoillaan kuin häirittyjä. Ulkoiset paineet ja odotukset, velvollisuudet ja tehtävät ikäänkuin estävät heitä todentamasta omaa todellista itseään. Lohengrin ainakin tahtoisi selkeästi päästä jo sankariroolistaan ja elää kuin tavallinen ihminen (cf. Kaufmannin haastattelu edellisessä kirjoituksessa). Ehkäpä Elsankin psykosomaattinen oireilu on paitsi reagoimista epäilemättä vaikeaan ja painostavaan tilanteeseen (orpo, yksinäinen perijätär vallanhimoisten 'ystävien' armoilla), myös kapinaa kasvatettuun rooliin astumista vastaan. He tunnistavat toisissaan yhteyden, tuttuuden välittömästi, ja tuntuvat hakevan kuin vaistomaisesti turvaa toisistaan. Molemmat vaikuttavat myös olevan vahvimmillaan ja vapautuneimmillaan toistensa läheisyydessä. Selkeimmin vapautuneisuus tulee esille häiden jälkeen, kun he saavat vihdoinkin olla kahden. He hymyilevät, hassuttelevat, leikittelevät - melkein kuin pienet lapset – tutustuvat toisiinsa ilman roolien painolastia. Mutta epäilyksen siemen on jo kylvetty ja Kysymys roikkuu ilmassa..

Mikä sitten on tuo Kysymys ja miksi niin tärkeä? Oikeastaan on aika hassua, että niinkin oleelliset ja ihan tavalliset seikat kuin kumppanin nimi ja sukutausta saavat muutoin monilta osin jopa suhteellisen realistisessa tarinassa (tai ainakin realismiin pyrkivässä tulkinnassa) niin suuren painoarvon ja miltei mystisen merkityksen. Kenties Kysymys tulisikin ymmärtää laajemmin, symbolisesti voisi kai olla kyse luottamuksen pettämisestä. Siitä sitten tietysti voi keskustella saattaako luottamusta vaatia sokeasti, vai edellyttäisikö se ensin luottamuksen osoitusta.. 

Lohengrin, antisankari Graalin varjosta - anti-hero from the shadow of the Grail

Jonas Kaufmann ja Anja Harteros
http://i.telegraph.co.uk/multimedia/archive/02418/lascala_2418793b.jpg

Scroll down for English..

Korvissa juuri Richard Wagnerin Lohengrin La Scalasta, Milanosta. Livelähetys Italian Radio3:n kanavalla. (Tai oikeammin, kun tämän julkaista ehdin, soi korvissa jo nauhoite eilisillan esityksestä, tällä kertaa Tanskan klassisen radiokanavan taajuudelta ;)) On itse asiassa mukava vain kuunnella. Liikkuvan kuvan informaatio vie kuitenkin aina suurimman osan huomiosta. Nyt saattaa samalla kirjoitellakin.

Lohengrinin olen kuullut ja nähnyt aikaisemmin tallenteena Münchenistä, Baijerin valtionoopperasta vuodelta 2009, jolloin pääosissa olivat Jonas Kaufmann sekä Anja Harteros, kuten nyt Milanossakin. Tosin Harteros ei tämän illan esityksessä laula sairastumisen vuoksi. Elsan osaa laulaa saksalainen sopraano Annette Dasch. Pidän enemmän Harteroksesta. Toivottavasti hän paranee pian. Kuingas Heinrichinä on René Pape, niin ikään tuttu ääni entuudestaan. Vahva, sointuva basso. Muissa rooleissa laulaa minulle uusia tuttavuuksia; Friedrich von Telramundina islantilainen baritoni Tomas Tomasson ja tämän vaimona Ortrudina dramaattinen saksalaissopraano Evelyn Herlitzius. Orkesteria johtaa Maestro Daniel Barenboim, ohjauksesta vastaa Klaus Guth.

En ole kovin laajasti Wagnerin ooperoihin vielä tutustunut. Lohengrin tuntuu helpoimmin lähestyttävältä, ei niin raskaalta ja pitkältä kuin monet muut. Aihepiirikin on tuttu ja kiinnostava. Olen aina tuntenut suurta mielenkiintoa Graalin tarua kohtaan.Tässä sitäkin sivutaan. Lohengrin on romattinen tarina neidosta pulassa, demoiselle en détresse, jonka avuksi rientää uljas ja hyvä, ettensanoisi pyhä ritari, joka totta kai vielä rakastua rämähtääkin neitoon suunnilleen ensi silmäyksellä. (Synopsis englanniksi) Klassista ritariromantiikkaa siis. Juu, sitäkin. Mutta myös hyvin paljon enemmän mitä päältä katsoen luulisi.

Satuin nimittäin löytämään Jonas Kaufmannin haastattelun, jossa hän valottaa roolinsa rakentamista varsin kiintoisalla tavalla. Hän ei luonnollisesti niinkään puhu työn alla olevasta La Scalan produktiosta, vaan Lohengrinistä teoksena ylipäätään, sekä aikaisemmin 2009 ja 2010 esittämistään Münchenin ja Bayreuthin versioista. Esimerkit ovat Richard Jonesin Müncheniin ohjaamasta produktiosta. En tiedä lieneekö kuinka epätavallista, että laulaja ruotii julkisesti roolihahmoaan, mutta ehdottoman mielenkiintoista se ainakin katsojan kannalta on. En panisi pahakseni vaikka saisin aina oopperakokemuksiini tällaista sisäpiiritietoa.

Itse en juurikaan pitänyt Münchenin version näyttämöratkaisuista. Luulen, että olisin halunnut nähdä hieman enemmän romantiikkaa ja kauneutta, edes asuissa. Lauluissa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Eikä hahmoissa sinänsä. Paitsi aika puisevaa ja jäykkää oli näytteleminen kauttaaltaan, oletan että ohjauksellisista syistä. Välillä sitä raapi päätänsä ja mietti, mitä ohjaaja kenties valinnoillaan halusi sanoa, mitä minun katsojana pitäisi ymmärtää.. Etenkin silloin kun ohjaajan näkemys tarinasta tuntui vievän kovin kauaksi musiikin ja tekstin kokonaisuudesta. Olisi ehkä ollut parempi nähdä alle jokin perinteisempi näkemys, jolloin tarinan jo tuntien, olisi helpompi niellä modernitkin tulkinnat. Mutta kuten sanottua, musiikkia ja laulusuorituksia ei himmentänyt mikään.

Tähän päivään ja La Scalan Lohengriniin palatakseni. Kuulohavainnon perusteella arvioiden, varmaankin Kaufmannin toistaiseksi paras roolisuoritus. Pidin hyvin paljon jo Münchenin esityksestä, joka oli mielestäni erittäin kaunista laulamista, runollista ja herkkääkin. Ajattelin, ettei sitä paremmin tätä roolia voi laulaa. Luulen erehtyneeni. Tämä uusi tulkinta on, mikäli mahdollista, vielä parempi. Kaufmann tuntuu olevan täydellisesti kotonaan osan kanssa. Laulaa kuin äänensä olisi tehty sitä varten. Puhtaasti ja varmasti, vailla vähäisintäkään epäröintiä tai haparointia missään vaiheessa. Komeaa ja uljasta, uskottavan sankarillista. Mutta ei lainkaan sitä 'mylvintää' mistä olen kuullut monia Wagner -laulajia kenties stereotyyppisestikin syytettävän. Kaufmann laulaa Lohengrininsä hänelle tunnusomaisella loistavan soljuvalla legatolla. Lisäksi Wagnerin sävelissä tuntuu kuin hänen äänensä tummemmat sävyt pääsisivät oikeuksiinsa paremmin kuin ikinä ennen. Eniten pidän niistä kohdista, missä hän, kuten haastattelussa mainitsi, saa ilmentää supersankarin inhimillisempiä puolia. On kuin äänensä olisi niissä ilmaisussaan tehokkaimmillaan. Tunteet kuuluvat, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. On hienoa havaita omin korvin kuinka, juuri kuten hän haastattelussa kertoo, Lohengrin laulaa ikään kuin kahdella rekisterillä, supersankarin vahvalla, voimakkaalla 'työminällä' ja Elsaa puhutellessaan pehmeämmällä, intiimillä, rakastuneella, yksityisemmällä minällä. Ja kuinka nopeasti, jopa kesken säkeen, Kaufmann kykenee tuota rekisteriä vaihtamaan. Nousee hattu. Käsittämättömän hienovaraista ilmaisua, syvällisestä roolin tuntemuksesta puhumattakaan.

Kirkkain helmihetki (ja jälleen todellakin vain hetki, yksi sana..): Gralserzählungissa, kun Lohengrin kertoo taivaasta laskeutuvasta kyyhkystä. Tuo sana (saksaksi Taube) ja kuinka Kaufmann sen laulaa.. pitkittäen tavuja, pehmeästi ja valtavan herkästi, miltei hauraasti. Ylimaallisen kaunista! Stole my heart away right there and then. Enkä varmasti ollut ainoa!

René Papen uljas basso sopii hyvin kuningas Heinrichin rooliin. Ei tarvitse kuulijana lainkaan pelätä, etteikö hän tehtävästään selviäisi. Vieläpä with flying colours! Scalan uutisista sain tietää, että Annette Dasch oli todellakin hyvin viime hetken sijainen Elsan rooliin. Paitsi Anja Harteros, myös hänen varanäyttelijänsä oli sairastunut juuri ensi-illan alla. Dasch tuli Milanoon päivää ennen ja ehti käydä pikaiset keskustelut sekä ohjaajan että orkesterinjohtajan kanssa. Tätä taustaa vasten, hän suoriutuu osastaan todellakin mallikkaasti. Dasch on laulanut roolia aikaisemmin Bayreuthissa, silloinkin yhdessä Jonas Kaufmannin kanssa. Alussa hänen äänessään oli havaittavissa hiukan kireyttä, mutta oopperan edetessä ilmaisunsa vapautuu ja paranee. Hän laulaa miellyttävän selkeästi artikuloiden. Lämmennyt äänensä soi myös varsin kauniisti, eivätkä korkeatkaan sävelet tuota ongelmaa. Ortrudin ja Telramundin esittäjistä en kummastakaan erityisemmin laulajina pitänyt. Paikoittain falskihkoa, ja liikaa vibratoa minun makuuni.

Kokonaisarviota ja näköhavaintoja odotellessa esityksen traileri maistiaisiksi.

- - - -

Listening to Wagner's Lohengrin from La Scala, Milan, live on Italian Radio 3. (Or rather when I post this it's a recorded broadcast from yesterday's performance, this time on Danish Classic Radio ;)) It's nice just to listen to. Pictures always tend to hold most of your attention, moving pictures especially. Now there's even time to write.

Kaufmann - Pape - Dasch
Source: http://amfortas.wordpress.com

I've seen and heard Lohengrin before, on tape, the Bavarian State Opera production in Munich in 2009. Leading roles sung by Jonas Kaufmann and Anja Harteros, as today, too. Though due to illness Ms. Harteros doesn't appear on stage today. Instead Elsa is sung by another German soprano, Annette Dasch. I prefer Ms. Harteros. Hope she'll get well soon. René Pape, another familiar voice, sings King Heinrich. I like his strong, solid bass. Other singers are new to me; an Icelandic baritone Tomas Tomasson depicting Friedrich von Telramund and a dramatic German soprano Evelyn Herlitzius as Ortrud, his wife. At the pit Maestro Daniel Barenboim, Klaus Guth as a director.

Have so far got to know only a handful of Wagner operas. Lohengrin seems easiest to make friends with, not as heavy and lengthy as many of them. The subject matter is also somewhat familiar and very interesting. I've always been interested in the Grail-lore. Here it's a sub story, but still. Lohengrin is a romantic story of a damsel in distress who is aided by a valiant, good, almost holy knight who, of course, ends up falling for her at first glance. (Find the synopsis here) A classic tale, so to speak. Yes, that too, but a lot more than meets the eye.

For I happened across an interview with Jonas Kaufmann where he talks about building this character in a most fascinating way. He naturally doesn't talk that much of the role at hand (the La Scala production) as of Lohengrin in general and of his previous productions at Munich in 2009 and Bayreuth in 2010. The clips are from the Munich production, directed by Richard Jones. I don't know how usual it might be for a singer to dissect his/her role publicly so openly.. for a listener/watcher it is very interesting! I wouldn't mind having such insights to a role more often.

I wasn't that keen on how the Munich production was staged. I think I'd have preferred a little more romance and beauty, at least in costumes. The singing was all great and the characters as such. Although acting was rather wooden and stiff most of the time. Lack of direction probably. At times I was scratching my head trying desperately to understand what the director wanted to say.. especially when there seemed to be clashes with his and the composer/writer's views. It might have been a good idea to see first a more traditional version of the story, then a modern one like this had perhaps hit home more easily. But as I said, music and singing, they were impeccable.

Coming back to La Scala Lohengrin. Quite probably Kaufmann's best performance in the role so far, judging by hearing only. Liked him very much in the Munich version already. He sung most beautifully and gave a highly sensitive and poetic performance. The best there could be, I thought. Now I believe I was wrong. This new rendition is, if possible, even better. He seems to be completely at ease with the role. Sings as if it was made for him. Clear and impressive, without a slightest hesitation or fumble anywhere. Magnificent, noble, heroic like no other. Not a hint of that "bellowing" of which I've heard many Wagner-singers perhaps stereotypically being accused. Kaufmann sings his Lohengrin with the same exquisitely beautiful line and legato he is so well known of. In Wagner it seems the darker tones of his voice come into their own like never before. I like best the moments where he, as he mentioned in the interview, can portray the human in the hero. It's like his voice is in those at its most expressive. The emotions are audible, as amazing as that is! It's great to witness with one's own ears how, as he tells in the interview, Lohengrin sings as if with two different registers; the strong, powerful one of a superhero on duty and the softer, more intimate and affectionate private one when he addresses Elsa. And how smoothly Kaufmann can switch between those registers, even within a phrase. I tip my hat! Incredible subtlety, indicating the profound understanding of the character.

The gem moment (literally a moment, just one word..): in Gralserzählung (the Grail Narration) when Lohengrin tells about the dove descending from heaven. The word 'dove' (Taube in German), and the way Kaufmann sings it.. lengthening the syllable infinitely, softly, ultra-tenderly, almost insubstantially.. Out of this world! Sooo beautiful. Stole my heart away right there and then. And for sure I was not the only one!

René Pape with his impressive bass was well suited to the role of King Heinrich. No worries as to if he'd be up to the task. With flying colours! I found out in the Scala News that Annette Dasch was indeed a very last minute stand-in as Elsa. Besides Anja Harteros, also her double had fallen ill just before the premiere. Ms Dash arrived Milano the day before and had time for brief discussions with both the director and the conductor. Taking that into consideration, she really did a commendable job. She has sung Elsa before in Bayreuth, there too alongside Jonas Kaufmann. At first her voice seemed slightly tense but as the opera went on her voice warmed and opened up. She sings with a pleasing clarity in diction. Her warm voice rings quite beautifully, including the effortless high notes. I didn't particularly like either Ortrud or Telramund. A tad too many screeches and too much vibration to my liking.

While waiting for the live webcast, here's an appetizing trailer.