Iloitteleva Don Pasquale - Cheerful Don Pasquale

Gaetano Donizetti: Don Pasquale
Kansallisooppera - The Finnish National Opera, 30.10.2013

scroll down for English..

Talo Töölönlahden rannalla korkattu. Nätti talo. Hienoja taideteoksia lämpiössä. Salissa istuin rivillä 6, taaempaa olisi nähnyt tekstityksen paremmin, ilman ylös-alas kurkkimisia. Ensi kerralla aion olla viirun viisaampi. Toisaalta oli tietysti kiva nähdä myös esiintyjien ilmeet. Akustiikkaa jäin vielä makustelemaan. Ei niin hyvä, ainakaan siihen permannolle, mitä odotin. Alkusoitossa piccolo tööttäsi hieman liikaa, riipien, muutenkin sointikuvalla oli taipumusta jäädä etenkin forteissa jotenkin sotkuiseksi. Hiljaisemmat kohdat erottuivat kauniimmin. Ajoittain tuntui myös, että laulajat jäivät orkesterin alle, alussa varsinkin. Ehkäpä vola oli hieman liian isolla. Väliajan jälkeen asia tuntui korjaantuvan. Hyvä niin. Tarinakin parani edetessään. Lopussa herui jo yleisöstäkin naurahduksia.

Ohjelmalehti (Photo: me)

Asetelmaltaan Don Pasqualen tarina muistuttaa kovasti Sevillan Parturia. Molemmissa iäkäs poikamies vastustaa kahden nuoren avioitumista. Neuvokas baritoni justusripattina keksii juonen jolla nuoret saadaan yhteen. Hauskoja käänteitä, huiputusta ja valepukuja. Lopussa kupit kääntyvät tietysti kaikille oikeinpäin ja onnellisesti, opetusta unohtamatta. Tässä juonitiivistelmä englanniksi.

Nimiroolin Hannu Forsbergistä pidin kovasti. Miellyttävä bassobaritoni, joka omaa taidon olla luontevasti roolissa lavalla. Kolmannessa näytöksessä kypsyi komeasti ja kuuluvasti matalimpiinkin ääniin. Muhevaa. Olemukseltaan hänen Pasqualensa oli itse asiassa hyvin charmantti. Olisipa saattanut Norina/Sofronia hyvinkin lipsahtaa kässäristä ja vaihtaa tunteittensa kohdetta oikeasti.. ;)

Juonikkaan Tohtori Malatestan roolia lauloi Ville Rusanen. Salskea ja ilmeikäs esiintyjä, viihdyttäväkin. Hänet myös Figarona nähneenä, tuli olo kuin olisi seurannut lähes samaa roolia, vain eri sanoilla. Olisi kiintoisaa kuulla häntä vaihteksi hieman vakavammassa roolissa. Seurata kuinka hän sellaisen tekisi. Äänestähän ei tarvitse huolehtia, se kyllä toimii.

Tenori Tuomas Katajala lauloi ensilikistäjä Erneston roolin. Mielenkiintoinen ääni, lähinnä kai tyypiltään Leggero. Välillä vaikuttaa kuin tulisi hieman pinnistäen, puristaen, ohuelta ja yhtäkkiä avautuukin vaivattoman kauniisti kajahtava ylärekisteri. Wau! Saatan tehdä hallaa arvioillani, tarkemmin asioista tietämättä, mutta jotenkin jäi mielikuva kehon jännittyneisyydestä.. siitä lie seurasi pinnistyksen vaikutelmakin. Sen toivoisin pois. Ja ehkäpä lisäksi hieman vivaihteikkaampaa näyttämöilmaisua. Kaunis serenadi "Com' e gentil" Norinalle 3. näytöksessä kitaroiden ja tamburiinin säestyksellä. Tässä näyte maailmalta Juan Diego Florezilta.

Hanna Rantala - Norina
(Kuva: Kansallisooppera/Heikki Tuuli)

Naiskauneutta edusti sopraano Hanna Rantala Norina/Sofroniana. "Nuori köyhä leski", kertoo esittely Norinasta. Sanoisin, että leski on kyllä melkoisen reipas ja iloluonteinen, eikä vaikuttanut tässä versiossa järin köyhältäkään ilmestyessään palazzonsa terassille simpsakassa ranta-asussa :) Olemukseltaan, ilmeiltään ja eleiltään Rantala istui rooliin uskottavasti. Ääneen kaipasin lisää rikkaampia sävyjä. Ensimmäisen näytöksen aaria jäi vielä aika laimeaksi, joskin koristelut kulkivat kylläkin nätisti. Kasvunvaraa siis, mutta paljon myös potentiaalia. Mielelläni kuulisin tätä nuorta sopraanoa lavalla toistekin.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen valinta sijoittaa tapahtumat 1950-luvun Sisiliaan oli mielestäni varsin onnistunut. Lavastus, josta vastasi Hannu Lindholm, oli erittäin kaunis ja yksityiskohdiltaan rikas. Pyörivää näyttämöä hyödynnettiin upeasti ja valosuunnittelu loi hienoa syvyysvaikutelmaa. Tuumin jopa josko paketti oli liiankin kaunis sisältöönsä nähden.. upeat kuvat nostivat odotusarvoa, johon musiikillinen taso ei tainnut aivan kaikilta osin yltää. Tasapainoisempi kokonaisuus olisi kenties ollut miellyttävämpi. Toisaalta miksipä piilottaa kynttilää vakan alle, jos kerran osaamista löytyy. Iloksensahan noita katseli toki. Joskin oopperassa ikään kuin odottaa musiikin olevan pääasia.. Toivoa sopii, että panostusta löytyy maastamme sillekin saralle. Näinä aikoina varsinkin.

Hieno idea oli niin ikään tuoda orkesterin soittajia lavalle. Toinen näytös alkoi käsiohjelmassakin kaunopuheisesti kuvaillulla haikealla trumpettisoololla, jota ei siis kuultu montusta, vaan orkesterin soolotrumpetisti Esko Savioja soitti sen lavalla, rooliasussa! Kohtaus oli muutenkin onnistunut, satamakapakan tiivis tunnelma miltei käsin kosketeltava Erneston laulaessa tuskaansa rakastetustaan eroon pakotettuna ja suunnitellessaan pakoa merille. Toisen kerran muusikkoja oli näyttämöllä edellä jo mainitussa Erneston 3. näytöksen serenadissa. Kitaristit ja tamburinisti, hekin rooliasuissa. Herkkä serenadi toimi hyvin säestyksen tullessa läheltä ja kuva oli totuudenmukainen.

Hannu Forsberg & Ville Rusanen   (Kuva: Uutisaalto)

Parasta: Don Pasquale-Tohtori Malatesta duetto "Cheti, cheti immatinente.. Aspetta, aspetta cara sposina" 3. näytöksessä. Hieno, huima ja hilpeä! Herraveijarit Forsberg & Rusanen intoutuivat irrottelemaan varsin komeasti. Juhuu ja taputuksia! Klippi vie Metropolitan Oopperan esitykseen v. 2010, rooleissa siellä John Del Carlo ja Marius Kwiecien.





First visit at the Finnish National Opera. Nice house. Beautiful artwork at the foyer. Had seats at the stalls, 6th row. Would have been easier to follow the surtitles a bit farther back, without constant looking up and down. A notch smarter next time, although I did enjoy seeing the faces and expressions of the performers properly. The acoustics left something to be desired. Not as good as I'd expected, at least down at front stalls. Piccolo was a tad too loud at the Overture and the overall tonal image was somewhat smudgy, especially at forte moments. The piani passages were more subtly discerned. At times it seemed that the orchestra played a bit too loud, especially in the beginning. After the interval things got better. The story seemed to improve, too, going on. Sniggers, giggles even laughs were heard from the audience towards the end.

The storyline in Don Pasquale resembles greatly that of The Barber of Sevilla. Both have an elderly bachelor opposing to the wedding plans of a young couple. A resourceful baritone acts as a go-between and devices a plan to bring the lovers together. Funny twists and turns ensue, not forgetting disguises and shenanigans. In the end things turn out right and everybody's happy. Sure, there's a moral, too.. :) Read the synopsis in English.

Hannu Forsberg in the title role presented a truly likeable bass baritone with heaps of natural charm and a very nice presence on stage. Liked him a lot. Towards Act 3 his voice had warmed up beautifully to reach even the lowest pitches. Rich and sonorous. His Pasquale was in fact a real Charmeur. Would not have been surprised to find Norina/Sofronia deviate from the script and switch her affection from Ernesto to.. ;)

The inventive Dr. Malatesta was performed by baritone Ville Rusanen. A strapping, spirited entertainer, always a pleasure to watch and listen to. Having seen him onstage as Figaro, too, it seemed that this role was from the same mold, save for differing text and tunes. It would be nice to see him in a different role, for a change, perhaps a more serious one. To see how he'd tackle that. The voice is there already, no doubt about that.

Tenor Tuomas Katajala played the lover-boy Ernesto. He has an interesting tenor voice, type Leggero, I'd guess. Sometimes seeming slightly strained, pressed or quavery, yet suddenly opening up into an effortless, resounding upper register. Wow! I might very well be very wrong, ignorant as I am of things really to do with singing, but I had a feeling there was a certain tenseness in him (the back, the shoulders), maybe causing the strain.. That, I wish, would be gone. And to have more varied acting skills to complement the voice would be nice, too. Ernesto's Act 3 serenade "Com' e gentil" to Norina in the dusky garden was nevertheless very beautiful. Here sung by Juan Diego Florez.

The female leading role of Norina/Sofronia was sung by soprano Hanna Rantala. "Young penniless widow" said the programme of Norina. A pretty merry and cheery she was, I thought, and didn't seem very poor either appearing on the terrace of her palazzo in a smashing, sassy bathing suit! Ms Rantala looked the part alright, in her voice I'd have liked to have heard more nuances and body. Norina's big Act 1 aria was yet somewhat tame, although the flourishes went well. Lots of potential there, if also room for growth. Would definitely like to hear her again, though.

Setting the story in Sicily in the 1950's was a smart move from the director Tuomas Parkkinen. The stage looked gorgeous, the sets designed by Hannu Lindholm were beautiful and full of thoughtful detail. The revolving stage was well taken advantage of, great lighting building up the atmosphere, adding lovely depth and bringing out the best of the designs. Maybe the package was even too beautiful.. gorgeous pictures raising expectations, which the performance did not otherwise fully meet. A more balanced show would perhaps have been more pleasing. On the other hand, why hide your light under a bushel. It sure was a pleasure to see such set design talent, although in opera one would expect music to be the main focus.. One can only wish there'll be continuous support and investment in our country for music studies, too. In particular at times like these.

Ernesto (Tuomas Katajala) contemplating sailing off.
(Photo: FNO / Heikki Tuuli)

Another great idea was to bring musicians on stage. Act 2 opened with a wistful trumpet solo, eloquently described on the programme and played by the orchestra's solo trumpeter Esko Savioja, not from the pit, but on stage and in costume! The scene was a success overall, the dense atmosphere of a seaside tavern almost palpable with Ernesto lamenting his lost love and planning to sail off. Another scene with musicians on stage was the aforementioned Act 3 serenade scene. Two guitarists and a tambourine player, also in costume, accompanied Ernesto delicately, creating a nice, truthful picture.

A moment to remember: Act 3 duet with Don Pasquale & Dr. Malatesta: "Cheti, cheti immatinente.. Aspetta, aspetta cara sposina". Splendid! Cheerful! Cracking! Them two roguish gents Forsberg & Rusanen let their hair down brilliantly :) Bravo! Clip to Met 2010 performance by John Del Carlo & Marius Kwiecien.