Iloitteleva Don Pasquale - Cheerful Don Pasquale

Gaetano Donizetti: Don Pasquale
Kansallisooppera - The Finnish National Opera, 30.10.2013

scroll down for English..

Talo Töölönlahden rannalla korkattu. Nätti talo. Hienoja taideteoksia lämpiössä. Salissa istuin rivillä 6, taaempaa olisi nähnyt tekstityksen paremmin, ilman ylös-alas kurkkimisia. Ensi kerralla aion olla viirun viisaampi. Toisaalta oli tietysti kiva nähdä myös esiintyjien ilmeet. Akustiikkaa jäin vielä makustelemaan. Ei niin hyvä, ainakaan siihen permannolle, mitä odotin. Alkusoitossa piccolo tööttäsi hieman liikaa, riipien, muutenkin sointikuvalla oli taipumusta jäädä etenkin forteissa jotenkin sotkuiseksi. Hiljaisemmat kohdat erottuivat kauniimmin. Ajoittain tuntui myös, että laulajat jäivät orkesterin alle, alussa varsinkin. Ehkäpä vola oli hieman liian isolla. Väliajan jälkeen asia tuntui korjaantuvan. Hyvä niin. Tarinakin parani edetessään. Lopussa herui jo yleisöstäkin naurahduksia.

Ohjelmalehti (Photo: me)

Asetelmaltaan Don Pasqualen tarina muistuttaa kovasti Sevillan Parturia. Molemmissa iäkäs poikamies vastustaa kahden nuoren avioitumista. Neuvokas baritoni justusripattina keksii juonen jolla nuoret saadaan yhteen. Hauskoja käänteitä, huiputusta ja valepukuja. Lopussa kupit kääntyvät tietysti kaikille oikeinpäin ja onnellisesti, opetusta unohtamatta. Tässä juonitiivistelmä englanniksi.

Nimiroolin Hannu Forsbergistä pidin kovasti. Miellyttävä bassobaritoni, joka omaa taidon olla luontevasti roolissa lavalla. Kolmannessa näytöksessä kypsyi komeasti ja kuuluvasti matalimpiinkin ääniin. Muhevaa. Olemukseltaan hänen Pasqualensa oli itse asiassa hyvin charmantti. Olisipa saattanut Norina/Sofronia hyvinkin lipsahtaa kässäristä ja vaihtaa tunteittensa kohdetta oikeasti.. ;)

Juonikkaan Tohtori Malatestan roolia lauloi Ville Rusanen. Salskea ja ilmeikäs esiintyjä, viihdyttäväkin. Hänet myös Figarona nähneenä, tuli olo kuin olisi seurannut lähes samaa roolia, vain eri sanoilla. Olisi kiintoisaa kuulla häntä vaihteksi hieman vakavammassa roolissa. Seurata kuinka hän sellaisen tekisi. Äänestähän ei tarvitse huolehtia, se kyllä toimii.

Tenori Tuomas Katajala lauloi ensilikistäjä Erneston roolin. Mielenkiintoinen ääni, lähinnä kai tyypiltään Leggero. Välillä vaikuttaa kuin tulisi hieman pinnistäen, puristaen, ohuelta ja yhtäkkiä avautuukin vaivattoman kauniisti kajahtava ylärekisteri. Wau! Saatan tehdä hallaa arvioillani, tarkemmin asioista tietämättä, mutta jotenkin jäi mielikuva kehon jännittyneisyydestä.. siitä lie seurasi pinnistyksen vaikutelmakin. Sen toivoisin pois. Ja ehkäpä lisäksi hieman vivaihteikkaampaa näyttämöilmaisua. Kaunis serenadi "Com' e gentil" Norinalle 3. näytöksessä kitaroiden ja tamburiinin säestyksellä. Tässä näyte maailmalta Juan Diego Florezilta.

Hanna Rantala - Norina
(Kuva: Kansallisooppera/Heikki Tuuli)

Naiskauneutta edusti sopraano Hanna Rantala Norina/Sofroniana. "Nuori köyhä leski", kertoo esittely Norinasta. Sanoisin, että leski on kyllä melkoisen reipas ja iloluonteinen, eikä vaikuttanut tässä versiossa järin köyhältäkään ilmestyessään palazzonsa terassille simpsakassa ranta-asussa :) Olemukseltaan, ilmeiltään ja eleiltään Rantala istui rooliin uskottavasti. Ääneen kaipasin lisää rikkaampia sävyjä. Ensimmäisen näytöksen aaria jäi vielä aika laimeaksi, joskin koristelut kulkivat kylläkin nätisti. Kasvunvaraa siis, mutta paljon myös potentiaalia. Mielelläni kuulisin tätä nuorta sopraanoa lavalla toistekin.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen valinta sijoittaa tapahtumat 1950-luvun Sisiliaan oli mielestäni varsin onnistunut. Lavastus, josta vastasi Hannu Lindholm, oli erittäin kaunis ja yksityiskohdiltaan rikas. Pyörivää näyttämöä hyödynnettiin upeasti ja valosuunnittelu loi hienoa syvyysvaikutelmaa. Tuumin jopa josko paketti oli liiankin kaunis sisältöönsä nähden.. upeat kuvat nostivat odotusarvoa, johon musiikillinen taso ei tainnut aivan kaikilta osin yltää. Tasapainoisempi kokonaisuus olisi kenties ollut miellyttävämpi. Toisaalta miksipä piilottaa kynttilää vakan alle, jos kerran osaamista löytyy. Iloksensahan noita katseli toki. Joskin oopperassa ikään kuin odottaa musiikin olevan pääasia.. Toivoa sopii, että panostusta löytyy maastamme sillekin saralle. Näinä aikoina varsinkin.

Hieno idea oli niin ikään tuoda orkesterin soittajia lavalle. Toinen näytös alkoi käsiohjelmassakin kaunopuheisesti kuvaillulla haikealla trumpettisoololla, jota ei siis kuultu montusta, vaan orkesterin soolotrumpetisti Esko Savioja soitti sen lavalla, rooliasussa! Kohtaus oli muutenkin onnistunut, satamakapakan tiivis tunnelma miltei käsin kosketeltava Erneston laulaessa tuskaansa rakastetustaan eroon pakotettuna ja suunnitellessaan pakoa merille. Toisen kerran muusikkoja oli näyttämöllä edellä jo mainitussa Erneston 3. näytöksen serenadissa. Kitaristit ja tamburinisti, hekin rooliasuissa. Herkkä serenadi toimi hyvin säestyksen tullessa läheltä ja kuva oli totuudenmukainen.

Hannu Forsberg & Ville Rusanen   (Kuva: Uutisaalto)

Parasta: Don Pasquale-Tohtori Malatesta duetto "Cheti, cheti immatinente.. Aspetta, aspetta cara sposina" 3. näytöksessä. Hieno, huima ja hilpeä! Herraveijarit Forsberg & Rusanen intoutuivat irrottelemaan varsin komeasti. Juhuu ja taputuksia! Klippi vie Metropolitan Oopperan esitykseen v. 2010, rooleissa siellä John Del Carlo ja Marius Kwiecien.





First visit at the Finnish National Opera. Nice house. Beautiful artwork at the foyer. Had seats at the stalls, 6th row. Would have been easier to follow the surtitles a bit farther back, without constant looking up and down. A notch smarter next time, although I did enjoy seeing the faces and expressions of the performers properly. The acoustics left something to be desired. Not as good as I'd expected, at least down at front stalls. Piccolo was a tad too loud at the Overture and the overall tonal image was somewhat smudgy, especially at forte moments. The piani passages were more subtly discerned. At times it seemed that the orchestra played a bit too loud, especially in the beginning. After the interval things got better. The story seemed to improve, too, going on. Sniggers, giggles even laughs were heard from the audience towards the end.

The storyline in Don Pasquale resembles greatly that of The Barber of Sevilla. Both have an elderly bachelor opposing to the wedding plans of a young couple. A resourceful baritone acts as a go-between and devices a plan to bring the lovers together. Funny twists and turns ensue, not forgetting disguises and shenanigans. In the end things turn out right and everybody's happy. Sure, there's a moral, too.. :) Read the synopsis in English.

Hannu Forsberg in the title role presented a truly likeable bass baritone with heaps of natural charm and a very nice presence on stage. Liked him a lot. Towards Act 3 his voice had warmed up beautifully to reach even the lowest pitches. Rich and sonorous. His Pasquale was in fact a real Charmeur. Would not have been surprised to find Norina/Sofronia deviate from the script and switch her affection from Ernesto to.. ;)

The inventive Dr. Malatesta was performed by baritone Ville Rusanen. A strapping, spirited entertainer, always a pleasure to watch and listen to. Having seen him onstage as Figaro, too, it seemed that this role was from the same mold, save for differing text and tunes. It would be nice to see him in a different role, for a change, perhaps a more serious one. To see how he'd tackle that. The voice is there already, no doubt about that.

Tenor Tuomas Katajala played the lover-boy Ernesto. He has an interesting tenor voice, type Leggero, I'd guess. Sometimes seeming slightly strained, pressed or quavery, yet suddenly opening up into an effortless, resounding upper register. Wow! I might very well be very wrong, ignorant as I am of things really to do with singing, but I had a feeling there was a certain tenseness in him (the back, the shoulders), maybe causing the strain.. That, I wish, would be gone. And to have more varied acting skills to complement the voice would be nice, too. Ernesto's Act 3 serenade "Com' e gentil" to Norina in the dusky garden was nevertheless very beautiful. Here sung by Juan Diego Florez.

The female leading role of Norina/Sofronia was sung by soprano Hanna Rantala. "Young penniless widow" said the programme of Norina. A pretty merry and cheery she was, I thought, and didn't seem very poor either appearing on the terrace of her palazzo in a smashing, sassy bathing suit! Ms Rantala looked the part alright, in her voice I'd have liked to have heard more nuances and body. Norina's big Act 1 aria was yet somewhat tame, although the flourishes went well. Lots of potential there, if also room for growth. Would definitely like to hear her again, though.

Setting the story in Sicily in the 1950's was a smart move from the director Tuomas Parkkinen. The stage looked gorgeous, the sets designed by Hannu Lindholm were beautiful and full of thoughtful detail. The revolving stage was well taken advantage of, great lighting building up the atmosphere, adding lovely depth and bringing out the best of the designs. Maybe the package was even too beautiful.. gorgeous pictures raising expectations, which the performance did not otherwise fully meet. A more balanced show would perhaps have been more pleasing. On the other hand, why hide your light under a bushel. It sure was a pleasure to see such set design talent, although in opera one would expect music to be the main focus.. One can only wish there'll be continuous support and investment in our country for music studies, too. In particular at times like these.

Ernesto (Tuomas Katajala) contemplating sailing off.
(Photo: FNO / Heikki Tuuli)

Another great idea was to bring musicians on stage. Act 2 opened with a wistful trumpet solo, eloquently described on the programme and played by the orchestra's solo trumpeter Esko Savioja, not from the pit, but on stage and in costume! The scene was a success overall, the dense atmosphere of a seaside tavern almost palpable with Ernesto lamenting his lost love and planning to sail off. Another scene with musicians on stage was the aforementioned Act 3 serenade scene. Two guitarists and a tambourine player, also in costume, accompanied Ernesto delicately, creating a nice, truthful picture.

A moment to remember: Act 3 duet with Don Pasquale & Dr. Malatesta: "Cheti, cheti immatinente.. Aspetta, aspetta cara sposina". Splendid! Cheerful! Cracking! Them two roguish gents Forsberg & Rusanen let their hair down brilliantly :) Bravo! Clip to Met 2010 performance by John Del Carlo & Marius Kwiecien.

Wagner juhlaa - Wagner feast

Scroll down for English.. ;)

Johan on luxusta korville nämä Wagnerin synttärijuhlallisuudet! Katsellut Teemalta Sormus -sarjaa, Metin taannoista produktiota. Vihdoinkin näen ne kokonaisuudessaan! Puolimatkassa menossa. Järisyttävän mielenkiintoista! Mahtava show, upea lavastus - Konekin toimii yskimättä! Hengästyttävä orkesteri ja Maestro Levine, hienoja, hyviä laulajia.. Oi voi, ihmetyksestä mykkänä! Unohtumatonta!

Reininkulta oli tosi tosi mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Juuri passeli alkupala kolmelle seuraavalle tarinalle. Mitä suhmurointia ja juonittelua! Pohjoisen jumaltaruston Kauniit ja Ruskeat ;) Täytyy tutustua tarkemmin taustamytologioihin ja noihin mielenkiintoisiin tyyppeihin.

Reinintyttäret  (c) Ken Howard / Met Opera

Esiintyjistä pidin eniten.. Reinintyttäret on pakko mainita heti kärkeen. U-pei-ta! Mahtavat puvut, hienot sulokkaat liikkeet - vaikka olosuhteet olivat varmasti vaativat Koneen päällä roikkuessa - ja kaiken kruunuksi kaunista laulua riemulla. Kilisytän vilpittömästi jalokiviäni! Hieno suoritus!  Eric Owens Alberichin roolissa oli varmaankin illan Kingi, mikäli loppuaplodeista mitään saattaa päätellä. Maukkaan matala basu ja hauska rastapää look ;) Laulullisesti kuitenkin minun pojoni sai Richard Croft Logena. Kuinka kaunis tenori! Ihanan sointuva. Meni melkein tarinakin ohitse kun piti soundiaan ihastella.. wau! Luonteva näyttelijänä myös. Täytyypä höristellä korvia hänen laulunsa suuntaan tulevaisuudessakin. Veljensä Dwayne Croft oli Donnerina niin ikään hyvä. Mieluisa baritoni. Näyttämö on siitä jännä paikka, että pienessäkin roolissa voi varastaa shown. Näin teki Gerhard Siegel Mimen roolissa. Lauloi tuskin montaakaan säettä, eikä viipynyt kovin pitkään kuvissakaan, mutta voi pojat mikä äly, olo ja presenssi! Täydellinen lipevähkön ovela ja rakastettavan hupsu kääpiönhutilus. Tuskin maltan odottaa Siegfriediä, jossa hän on enemmän lavalla.

Seuraava ilta ja Valkyyria. Sormuksen osista minulle entuudestaan tutuin, johtuen Jonas Kaufmannista Siegmundin roolissa. Olen nähnyt videopätkiä hänen esityksestään aikaisemmin, mutten koko oopperaa vielä. Masiina miellyttää heti alussa, hienot metsäprojisoinnit, jopa puiden rakenne näkyy. Myöhemminkin hienoja Kone-kohtia; vuorenrinne jolla Wotan ja Fricka keskustelevat ja aivan lopussa kallio, johon Brünhilde vangitaan uneen. Yllättävän hyvin toimivat lankut myös valkyyrioiden orhina oopperahistorian ikonisimmassa ratsastuskohtauksessa. Hieno skene muutenkin. Musiikki on niin vahvaa ja riemukasta.

Entäs laulajat? No Jonas tietysti superupea. Järkyttävän komea sitäpaitsi sankarina, hevilettiperuukin ja passelin parransänkensä kanssa. Laulullisesti huomaa, että rooli on hänelle vielä ehkäpä hieman matala. Ei niinkään sävelistä, kuin siitä kuinka keskittyneesti hän laulaa. Totutun upea näyttelijäntyönsä jää aavistuksen ajoittain tuon keskittymisen jalkoihin, mutta toki hänellä on tilaa siltikin loistaa ja lumota runsaasti ja täysillä. Toisaalta keskittynyt ilmaisu toimii tietyissä kohtauksissa äärimmäisen hyvin, esim. 2. näytöksessä kun Brünhilde ja Siegmund tapaavat ensimmäistä kertaa. Siegmund kuin pidättelee energiaa suojaten samalla Sieglindeä tuntematonta vastaan. Tehokas jännite!

Siegmund ja Sieglinde  (c) Ken Howard / Met Opera

Sieglindeksi ei varmaan parempaa saattaisi toivoa kuin Eva-Maria Westbroek. Hyvin luonteva ja vapautunut näyttämöllä, laulaakin kauniisti. Sisarusparin keskinäinen kemia toimii ja he täydentävät toisiaan niin ilmaisullisesti kuin vokaalisesti. Bryn Terfel Wotanina lauloi minusta paremmin nyt kuin Reininkullassa. Vähemmän vouvausta, herkemmällä otteella, muttei hävinnyt pätkääkään tehokkuudessa. Deborah Voigtin Brünhilde vaikutti paikoin työläältä äänellisesti, näyttämöllä pidän hänestä paljon. Reipas, raikas ja nuorekas soturitytär. Näyttääkin sopivan sirolta ja nuorelta isä-Wotanin kainalossa :)

Samana Valkyyria-iltana satuin bongaamaan nettilähetyksen Wagnerin synttärikonsertista Dresdenistä. Orkesterina Staatskapelle, puikoissa Christian Thielemann ja solistina Kaufmann. Ohjelmassa valikoituja alkusoittoja ja kohtauksia synttärisankarin ooperoista. Tuli Rienziä, Lohengriniä ja Tannhäuseria. Varsinkin viimeksi mainitun Inbrunst im Herzen oli todella upea! Kuin tehty hänen äänelleen. Ei maailma turhaan odota Kaufmannin Tannhäuseria. Mutta vaikkei vielä pitkään aikaan (tai koskaan) koko roolia esittäisikään, maistiaisiinkin olen enemmän kuin tyytyväinen. Ällistyneenä suorastaan! Almächt'ger Vater oli myös hieno. Niin kaunis melodia. Hieman kiireinen Thielemanin tempo aavistuksen häiritsi, mielestäni on kauniimpi hitaampana. Antaa enemmän tilaa Kaufmannin kauniille pitkille laululinjoille. Lohengrinin Gralserzählung on taattua tuttua tavaraa ja laatua. Pidän kovasti tuosta pidemmästä versiosta, valaisee enemmän henkilöiden ja tarinan taustoja. Joutsenkuviostakin tulee selkeämpi. Ja hipaisunherkkä "Taube" uppoaa minuun aina *huokaisee väräjävästi*.

Valmistautuu seuraavaan Sormus -istuntoon.. Siegfriedin näin jo eilen, Jumalten tuho tulee tänään. Niistä myöhemmin..


What a treat this Wagner bicentenary, and this birthday week especially! Been watching episodes of The Ring, the recent Met production on tv, hip hip hooray to Yle (the Finnish broadcasting company) for showing them. Finally I get to see the whole cycle! Two done, two to go. A feast for them ears! So big. So luscious. So lovely. So well presented. Glorious orchestra and Maestro Levine, wonderful singers, grrreat show - even The Machine seems to work without hiccups. Unforgettable!

Das Rheingold I found extremely exciting and very entertaining. Just the right appetizer for the three heavyweights. Quelle intrigue and skulduggery! A real Who's Who on the Bold and the Beautiful of Nordic Gods :)  Left me with a keen interest to find out more about the underlying mythology.

Loge and Freia  (c) Ken Howard / Met Opera

Of the performers I liked most.. well, first of all, the Rhinemaidens! Wo-how, grreat! Fabulous costumes, lovely moves - in what must have been rather demanding conditions, with the dread-machine and all.. and they managed to look like they were enjoying themselves - no small feat! - and on top of all that, beautiful singing. Big cheers for them ladies! Really good. Eric Owens as Alberich was probably the King of the Show, judging from the whoops at curtain call. Deliciously low bass. Strong and solid. Loved his dreadlock-do, too. Biggest wow for me was, however, Richard Croft as Loge. What a splendid tenor voice! Lovely ring. Rich and beautiful tone. A pleasure to hear. Convinced as an actor as well. Will certainly keep track of him in the future. Oh, and his brother Dwayne Croft as Donner was good, too. A very pleasing baritone. The stage is a funny place, concerning who's to shine.. no need for star roles, a smaller one can do the trick just as well. Gerhard Siegel as Mime did just that. A few lines to sing, a relatively short time on stage, and he just owned it, completely! The brains and the presence! Every move! The slightest tick! He embodied that smarmishly cunning yet lovable goof of a dwarf perfectly. Can't wait to see more of him in Siegfried!

Die Walküre: Finale Act 3  (c) Ken Howard / Met Opera

The next night: Die Walküre. The most familiar of The Ring parts for me. Because of Jonas Kaufmann as Siegmund. Have seen his bits before as sneak peaks, but never yet the whole piece.

Taken by The Machine right from the start, works wonderfully as a projection pad. Love how the planks transform into a forest, beautiful texture on the trees. And later, too, the cleft of a mountain where Wotan and Fricka converse, and at the very end the rock where Brünhilde is set to rest. The Machine also turned surprisingly well into steeds for the Valkyries to ride on in the most iconic of scenes in the Opera. Loved that scene as a whole anyway. The music is so powerful and joyous.

Of them singers. Jonas, of course, is megagorgeous. Stunningly handsome, btw, with his long curls and a suitable stubble. Vocally it is apparent that the role sits slightly low for him, for now. Not so much in the sounds he lets out, they're invariably gorgeous, but more in the extra focused way he sings. His usually marvellous acting might just slightly be affected by this. It's like he's more in his own world when he sings in such a concentrated way, taking less than usual contact to his fellow singers onstage. Sure there are still plenty of moments for him to shine and charm in full force :) And the restrained interpretation sits very well at certain points of the story, like for instance the Act 2 scene where Siegmund encounters Brünhilde for the first time. It's like he's holding back energy in face of the unknown and at the same time shielding the sleeping Sieglinde. Lovely, palpable tension! Eva-Maria Westbroek's Sieglinde is more than a perfect match for his Siegmund. Natural, effortless ease onstage and flawless singing, as far as I can judge. They look and sound beautiful together.

Brünhilde and Wotan  (c) Andrea Mohin / The N.Y. Times

Bryn Terfel as Wotan, I thought, did a better job now than in Das Rheingold. Less wobbly, more sensitive but no less authoritative. Deborah Voigt's Brünhilde was in places rather laborious, but I do like her presence on stage. Brisk, bright and breezy warrior maiden, managed to look appropriately petite and youthful alongside papa-Wotan :)

At the same evening I chanced upon a live stream of Wagner's Birthday concert from Dresden Semperoper. The Staatskapelle playing with Christian Thielemann at the pult and Jonas Kaufmann as a solist. The programme included selected arias and overtures from the birthday boy's catalogue, most notably Rienzi, Lohengrin and Tannhäuser. Especially Inbrunst im Herzen from Tannhäuser was cobsmacked gorgeous! Like made for Kaufmann's voice. Not for nothing does the world wait for his Tannhäuser. No matter if he doesn't do it for a long time or indeed ever onstage, I'm more than happy with such delicious tidbits. Downright amazing! Rienzi's prayer Almächt'ger Vater was excellent, too. Such a delicate, sweet melody. A somewhat brisk tempo by Thielemann was slightly unnerving, I prefer it slower. Gives more room for Kaufmann's beautiful long lines. Gralserzählung from Lohengrin was great, as always. Very much like that longer (two stanzas) version, because it provides more information of the characters and the story. Explains the swan, too, clearer. And that ultra delicate "Taube" gets me every time *heaving a quivering sigh*.

Getting ready for the next Ring session. Siegfried was on yesterday, it's Götterdämmerung -time today. More on those later..

Massenet: Werther

Mannheim, Nationaltheater - Oper, 13.04.2013

A pleasant wake up call on Sunday morning, a myriad of church bells tolling, clinking and tinkling, and twittering blackbirds soloing on top. An exotic treat to someone eagerly awaiting Spring to come, so far in vain, back home. Wonderfully warm Sunday it turned out to be, too. Must have been over +20.

Jonas Kaufmann & Marie-Belle Sandis     Photo by Michel
Source: Morgenweb

But the reason I was in Mannheim wasn't Spring. It was - might as well own up to it - my Lieblingstenor Jonas Kaufmann. Had managed to get tickets, albeit far and high, to one of his performances, usually they sell out like fire. Maybe somewhat smaller theatres (as comparison to, say, ROH, La Scala, Vienna, Munich..) are the trick.

Was pleasantly surprised to actually see quite well from my balcony seat. Nice view to the stage, close-ups were of course out of my limited sight, sans opera glasses. Haven't yet developed my new hobby to such levels of fancy gear. It's coming, though, I think. Any day now..

Staging and set, costumes alike, were gracefully modernized. The palette consisted mostly of dark colours. Singers wore smart suits and dresses. Simple chic. The set was black and white with a clever semi-opaque backdrop covering half of stage left. There was a stylized tree drawn on it. Stage right was set up by a built-in living room of a house. Behind it a steeple of a church could be seen. Perspective was created with lighting. Nifty. The set seemed to work well. The only thing I found a bit challenging was the rather bare and basic skeleton of a house in Act 3 that was to depict both Charlotte & Albert's home and Werther's lodgings. Couldn't have guessed a change in scenery, had I not been familiar with the story. A leap of faith was in order. But no biggie, that, really. After all, it was the people on stage who were the main focus.

The cast was, on the whole, very good. Well played and sung throughout. The minor roles were perhaps not that strong, but they, too, filled their slots quite adequately. The four main characters (Charlotte, Sophie, Werther and Albert) were all highly enjoyable and Mr Kaufmann in the title role was in a class of his own. The two sisters, Charlotte (Marie-Belle Sandis) and Sophie (Katherine Göres), did by no means fall back very far. Beautiful singing from both of them. Especially delighted by Sophie. A very well portrayed sweet and fresh young girl with a beautiful, sparkling tone of voice. Charlotte likewise was very good. Hers is more dramatic a role, as well as considering voice quality. Ms Sandis has a pleasing darker and chocolaty tone. Liked her a lot. Her acting was convincing, too. Seemed she shone particularly alongside Mr Kaufmann, in their scenes together. Not a bad place.. :) Nice chemistry.

Him I hardly recognized when he first appeared on stage in Act 1. He looked so young! And slender and small in his dark smarts. What a makeover from Parsifal (where I last got the sight of him)! Perfect for Werther, the young artist. Impeccable singing, too, as could be expected. Smiled like a loony at his gloriously resonant fortes and heaved quivering sighs whenever his honeyed tender pianos hit my ears. A feast for them drums, like I knew it would be. I'll probably never cease to wonder how a human voice can be so marvelously, exquisitely beautiful. Truly amazing. A sheer bliss and joy to listen to. And his acting skills must be equally praised. He's a natural on stage. Always a pleasure to follow. Seemed surprisingly well adapted to the new sets, surroundings and colleagues around him. After all, there can't have been too much time for rehearsing! Looked like he belonged there, like he'd always been there. Loved his (i.e. Werther's) timid wonder on the face of budding love in Act 1. And his Act 2 polite, slightly embarrassed yet firm decline to switch his affections to the more available unattached younger sister, as prompted by Albert. There was some nice bonding between the rival suitors even. An endearing reluctantly hesitant but friendly punch on Albert's shoulder in Act 2, after he expressed sympathy for Werther's former affections for his wife. Thomas Berau did a handsome, even likable Albert. A pleasing baritone. Would be nice to hear him in a more substantial role.

Having seen the Paris 2010 production exquisite finale numerous times, this one left me ever so slightly disappointed. Well, not really, but still.. there was no bed and no proper kiss. He did, however, fall on her arms convincingly and lay there beautifully. Her supporting him was heart wrenching. The kiss on the palm (she kissed his and then helped the hand to his lips) was beautiful and poetic. And most of all, he sang like an angel. Stretched on the floor! How ever do they do that!! Amazing. Deeply moving, too.

The audience went wild with applause, whoops and bravos, especially for Mr Kaufmann. No doubt about who was the star of the evening. The other three principals got their fair share as well. Lost count on curtain calls, dozens it must have been. And the signature line at the foyer was mindboggling. A very nice touch from the opera to organize that, must say. All went efficiently and smoothly, as one can expect in Germany. There was a warm, joyful, happy feeling in the house. He was very generous with his time, patiently signing people's discs, photos, programmes and graciously exchanging a few nice words with everyone. Remarkable. Sweet.

Great evening. Splendid experience. Happy as a lark :) 

Don Carlo. Ancora.

Jonas Kaufmann & Anja Harteros
Photosource

Some sweet soul has shared the Bayerische Staatsoper version of Verdi's Don Carlo on the Net. Eternally grateful. Completely made my day.

Watched the opening night live webcast little over a year ago, Jan 2012, if I remember correctly. Spellbound then and even more so now. Must have caught me on an extra-emotional moment today, such was the extent of the waterworks. Or maybe I just understood it deeper now. The first time most of the energy is usually spent on just concentrating on trying to make out what's happening. Especially without surtitles. And in a really foreign language like Italian. I so wish I knew more than your average culinary terms. Not much of an assistance on opera world ;)

Munich boasts a shining stellar cast for this Don Carlo. The title role of a disillusioned Spanish prince is sung by their very own superstar-tenor Jonas Kaufmann. Soprano Anja Harteros portrays Elisabeth, Princess of Valois, France, his love interest (and, incidentally, the king's, too, for that matter!). King Philip II is the ever-dapper bass René Pape, this time sporting a greyed do to heighten the age difference. The moving and motivating role of Rodrigo, Marquis of Posa, is sung here by baritone Boaz Daniel, though the original cast list would have had Mariusz Kwiecien onstage. He was indisposed at the time, sadly. Russian mezzo Anna Smirnova plays Princess Eboli, Elisabeth's opportunistic lady-in-waiting. The frightening and awe-inspiring role of the Grand Inquisitor is most efficiently boomed by an American bass Eric Halfvarson.

What struck me visually the most the first time I saw this Don Carlo, and even now, was how dark the stage is most of the time. You get used to it as the story goes on, and there are some brighter, or rather, more colourful moments. But as a whole, it is a very dark set. The stage is lit indirectly, light mostly coming from the doors to the sides and back. The only sources of light onstage are a few candles, and a pyre on Act 3, Scene 2. Much of the general absence of light is also due to the costumes being almost solely black. The Grand Inquisitor is just about the only character who has colour. His robes are of ecclesiastical purple. The King and Queen do wear red and gold ceremonially, but even their costumes have black as a base colour. This lightlessness is probably there to add to the general grave and gloomy mood of the piece. Point achieved. But couldn't the performers have had a tad more colourful or brighter outfits, if only to better distinguish them from the black background? Now it sometimes seemed that all I could see were floating faces and hands. Furthermore, the whole of Act One, the Fontainebleau scene, is staged under blue light. Deep in the forest? Night time? That's what it suggests. Ok, with gritted teeth, if it says so in the libretto. But the blue light makes distinguishing a tricky task and frankly does not really caress the features of even such beautiful people as Ms. Harteros and Mr. Kaufmann. A lot of rather unpleasant shadows.. Hmm, would have had second thoughts as a director / set designer (or whoever is responsible for them lights) on that.

Musically I have no complaints. Beautiful tunes. Splendid score. Lovely lines. Melancholy feel no doubt also strikes a special chord on Scandinavian ears. Like this very, very much. Might even be my favourite Verdi. The performers do well, too, especially the three principal ones.

Rene Papè & Eric Halfvarson
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Mr. Pape in his King's lament of unrequited love at the beginning of Act 4 ("Ella giammai m'amò!") is thoroughly believable and touching, and his bursts of jealousy ring true. The King is not really very likable a character. I mean, it's a dirty rotten thing to snatch away your son's fiancée. Couldn't help but wonder what's wrong with him. Where's his father's love? Is it because the Infante was of his previous marriage? Too painful to remember perhaps? Or is it rivalry, the young vs. the old? Reluctance to pass on the reign, to let go of the status? Or is he simply a pawn on a political game run by the Grand Inquisitor? There are glimpses of a better relationship between father and son, but then the King gets bullied by the church again and falls to his former ways. To his credit though, he does show emotion and remorse on his son's destiny in the end.

Ms. Harteros as Elisabeth did a compelling job. She may not be your absolute top of the litter actress expressively (one invariably feels she's holding something back), but boy she has a beautiful voice. Elisabeth's last act aria ("Tu che le vanità") was breathtaking in its exquisite sad tenderness and beauty. Lovely, lovely! Mind you, her somewhat demure stage presence seemed to fit well with the regal Princess/Queen. And her Act 4 swoon, after finding out it was the King who had the jewel case, was rather convincing. With Don Carlo, though, you'd have thought she'd showed a bit more heart and soul.. it was, after all, he who she loved. Or maybe it is just a case of growing pale in comparison to..

Mr. Kaufmann, then. Well, what can I say.. other than he spoils you rotten. Again. I suppose one has grown accustomed to him being superb. He never fails. His portrayal of the characters is always honest and true. It always seems well proportioned, he never gets over the top. There's hardly ever anything lacking and more than often he leaves the listener/watcher with abundant food for thought. World class. Top notch. Definitely. So is the case with Don Carlo, too. Extremely beautiful, utterly believable. The complex, torn and taunted Prince can't be the easiest to portray. I'm always a bit bewildered how come he so suddenly turns his attentions to politics and seems to forget Elisabeth. Which he, of course, after all does not. I think there's love and longing for Elisabeth till the very end even though he tries to soldier on with 'better' thoughts. He seems so perplexed and, frankly, lost. Holding on to the only tangible, plausible cause he can. Poor boy. 

Boaz Daniel & Jonas Kaufmann
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Back to singing.. Two of my favourite duets come from this opera: the powerful "Dio che nell'alma infondere" (Don Carlo and Rodrigo, Act 2) and the breathtakingly lovely "Ma lassù ci vedremo" (Elisabeth and Don Carlo, at the end of Act 5. Note! the link takes us to "È dessa.." when DC and E meet at Act 5, "Ma lassù.." starts at 06:41). The first always runs chills down my spine -good chills! not terrifying or bad ones!- for being so strong and heroic and potent. It's a battle cry for all causes good and worthy and a celebration for brotherly love. It gets you to stand up for your rights and crave for liberty. Messrs Kaufmann & Daniel version is slightly wavering rhythmically in places, but brilliant acting-wise. Love the touchy-feely warmth and Kaufmann's bewildered look at the end, where Rodrigo puts forth his hand and Don Carlo is hesitant whether to take it or not. "Ma lassù.." sends tears streaming down my cheeks, for being sooo beautiful and sad. Mr. Kaufmann and Ms. Harteros's performance is special to a tee. Very delicate and soft. Almost whisper-like. As if they're testing how soft a sound is still audible.. Spellbinding and very, very moving. And all the more effective while they are on the opposite sides of the stage, their movements as if mirroring each other. The best possible icing on the cake. 

Noticed that Don Carlo plays at Salzburg this summer. Starring Mr. Kaufmann and Ms. Harteros, Thomas Hampson as Rodrigo and our own Matti Salminen as the King. Sold out, of course, but when pigs fly.. and there were cancellations ;)

Lohengrin - La Scala, osa 2

Mielikuvia La Scalan Lohengrinistä. Tuumittu joulukuussa 2012.

No niin, nyt on esitys sitten nähtykin (ei suinkka paikanpäällä, nauhoitteena ruudulta vain) ja funtsattu millimetripaperilla ;)

Lähde: http://ximo.wordpress.com/

Hmm, ajatuksia herättävä tulkinta ohjaajalta. Aika psykologista, melkein psykoanalyyttistä.. Runsaasti symboleja. Muutamia merkillisiäkin yksityiskohtia. Eniten kummastuttivat Lohengrinin 'pakkoliikkeet', ellei niitä sitten tulkinnut joutseneksi. Kaivoihan ritari usein taskuistaankin höyheniä.. Mutta eikö Elsan kadonneen Gottfried-veljen pitänyt olla se joutsen?! Libreton mukaan ainakin. Oliko Lohengrin höyhenineen sitten veljen personoituma? Samanlaiset asut viittaisivat siihen.. Elsan ja Lohengrinin avioliitto saa kyllä tuon tulkinnan valossa melkoisen sukurutsaisen vivahteen. Lopussa kuitenkin veli tulee jälleen itse eläväksi. Ja Lohengrin, tässä versiossa, selvästi kuolee. Ääh, ristiriitaista. Hieman häiritsevää. Eivät kulkeneet libretto ja näyttämösovitus kaikilta osin yhtä jalkaa. Eivätkä aivan kaikki palapelin osaset asettuneet mielessäni paikoilleen. Olisin varmaankin tarvinnut luettavakseni ohjelman, ja ohjaajan kootut selitykset näkemyksillensä. 

Mahtui näyttämökuvaan ja ohjaukseen mielenkiintoisia ja hienosti oivallettujakin yksityiskohtia. Esimerkiksi seuraavat:

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Piano. Elsa ja Lohengrin löytävät toisensa ja todella näkevät toisensa ensimmäisen kerran pianon ääressä, kun heidän kätensä kohtaavat sen reunassa ("Elsa, ich liebe dich", 1. näytös). Sittemmin molemmat hakevat vuorotellen, sekä yhdessä että erikseen lohtua, apua, voimaa ja turvaa samasta kohtaa pianoa, kuin muistellen ensimmäistä kohtaamistaan ja toisissaan tunnistamaansa yhteyttä. Piano tuntuu olevan varsinkin Elsalle turvapaikka, vaikka toisaalta miltei kidutuskammio. Muistumat Ortrudista soitonopettajana eivät ole niitä kaikkein miellyttävimpiä.. Ennen 2. näytöksen hääkohtausta Ortrud vieläpä läimäisee pianon kannen Elsan käsille. Viimeisessä näytöksessä piano on jo kumottu (ja Elsa irrottautunut symbolisesti lapsuudestaan? [hih, näitä freudilaisia keittiökallonkutistajatulkintoja on sitten hauska keksiä.. ;)]), ja Lohengrin laulaa uhmakkaasti pianolla seisten vihjauksia omasta menneisyydestään.

Matto. Lohengrinin paljaat jalat osuvat brabantilaisten levittämälle matolle (2. näytös, 3. kohtaus), kun kuninkaan airut on julistanut, että ritari saa paitsi Elsan, myös valtakulman ja kruunun, ja kutsuu häntä brabantilaisten pariin. Lohengrin tunnustelee mattoa jaloillaan ja alkaa kävellä sen reunaa hitaasti, kädet levällään tasapainoillen kuin lapsuuden leikissä, omassa maailmassaan, huomaamatta kansan ylistyslaulua. Hän havahtuu pian ja lähestyy ihmisiä ihmetellen, kuin haluten kysyä "Minuako tarkoitatte?".

Takit. Toisen näytöksen 3. kohtauksessa (mattokohtauksen jälkeen) brabantilaiset osoittavat kunnioitusta ja arvostusta pelastajaritarilleen levittäen takkinsa maahan hänen kävellä pitkin. Epäröiden Lohengrin ensin takeilla astelee, sitten yhä rohkaistuneemmin, lopulta jo pää pystyssä, ylpeänä, silti ihmeissään. Hyvin hauras on ritarin usko itseensä, hän säikähtää jälleen tolaltaan pelkästään kuninkaan airueen häntä kätellessä. Lohengrin ei kestä kosketusta, pelästyy, kavahtaa ja juoksee pakoon. Hän vaikuttaa kuitenkin saavan arvostuksesta voimaa ja tottuu vähitellen ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Näytöksen lopun hääkohtauksessa hän on jo huomattavasti luottavaisempi ja varmempi, tukee ja suojelee Elsaa Ortrudin ja Telramundin hyökkäyksiltä.

Lähde: http://www.ahashare.com/

Ortrudin ja Elsan identtiset puvut. Visuaalisesti hieno yksityiskohta. Kretongit ovat sitäpaitsi hyvin kauniit. Väriasetelma on tietysti symbolinen, paha vs. hyvä / puhdas. Herättää mielikuvia myös joutsenesta. Joutsenlammestakin. Mutta se on jo toinen tarina.

Esityksen visuaalinen ilme oli mielestäni muutenkin hyvin onnistunut. Erityisen paljon pidin taustan kerroksittaisesta lavasteesta, joka palveli tarpeen mukaan milloin talon julkisivuna, milloin sisäpihaa ympäröivinä seininä. Se tarjosi myös hyvät puitteet kuorolle (joka tosin ajoittain, ehkä välimatkasta johtuen -lava on suuri!- oli hieman epätahtinen) ja loi hienoa syvyysvaikutelmaa kuviin. Kauneimmillaan taustan parvekkeet loistivat upeassa valaistuksessa 3. näytöksen alussa, kun Elsa ja Lohengrin kirmaavat vapauteen hääseremonian jälkeen tutun häämarssimelodian ("Treuligt geführt ziehet dahin..") soidessa.

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Lohengrinissä ja Elsassa on hyvin paljon samankaltaisuutta, molemmat ovat tahoillaan kuin häirittyjä. Ulkoiset paineet ja odotukset, velvollisuudet ja tehtävät ikäänkuin estävät heitä todentamasta omaa todellista itseään. Lohengrin ainakin tahtoisi selkeästi päästä jo sankariroolistaan ja elää kuin tavallinen ihminen (cf. Kaufmannin haastattelu edellisessä kirjoituksessa). Ehkäpä Elsankin psykosomaattinen oireilu on paitsi reagoimista epäilemättä vaikeaan ja painostavaan tilanteeseen (orpo, yksinäinen perijätär vallanhimoisten 'ystävien' armoilla), myös kapinaa kasvatettuun rooliin astumista vastaan. He tunnistavat toisissaan yhteyden, tuttuuden välittömästi, ja tuntuvat hakevan kuin vaistomaisesti turvaa toisistaan. Molemmat vaikuttavat myös olevan vahvimmillaan ja vapautuneimmillaan toistensa läheisyydessä. Selkeimmin vapautuneisuus tulee esille häiden jälkeen, kun he saavat vihdoinkin olla kahden. He hymyilevät, hassuttelevat, leikittelevät - melkein kuin pienet lapset – tutustuvat toisiinsa ilman roolien painolastia. Mutta epäilyksen siemen on jo kylvetty ja Kysymys roikkuu ilmassa..

Mikä sitten on tuo Kysymys ja miksi niin tärkeä? Oikeastaan on aika hassua, että niinkin oleelliset ja ihan tavalliset seikat kuin kumppanin nimi ja sukutausta saavat muutoin monilta osin jopa suhteellisen realistisessa tarinassa (tai ainakin realismiin pyrkivässä tulkinnassa) niin suuren painoarvon ja miltei mystisen merkityksen. Kenties Kysymys tulisikin ymmärtää laajemmin, symbolisesti voisi kai olla kyse luottamuksen pettämisestä. Siitä sitten tietysti voi keskustella saattaako luottamusta vaatia sokeasti, vai edellyttäisikö se ensin luottamuksen osoitusta..