Anna pirulle pikkusormi ja vähän muuta..

Marina Poplavskaya & Jonas Kaufmann
Ken Howard, Metropolitan Opera

Charles Gounod: Faust

Taltiointi New Yorkin Metropolitan Oopperasta 2011. Orkesteria johtaa Yannick Nezét-Séguin.

Faust on Goethen runomuotoisena näytelmänä tunnetuksi tekemä ikiaikainen tarina ikääntyneestä tiedemiehestä, joka myy sielunsa Paholaiselle vastineeksi uudesta nuoruudesta. Gounodin ooppera pohjaa ranskalaiseen näytelmäversioon (Michel Carré: Faust et Marguerite) ja keskittyy enemmän Margaretan, Faustin ihastuksen, kohtaloon. Synopsis englanniksi.

Metropolitanin Faustia on hieman päivitetty, tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliseen ja jälkeiseen Saksaan. Faust on Oppenheimer -tyylinen ydinfyysikko, joka vanhana miehenä katuu kehittämänsä aseen levittämää tuhoa. Hän etsii unohdusta myrkystä.. Seuraavat tapahtumat - ts. oopperan tapahtumat - ovat siten ikään kuin myrkyn aiheuttamaa hallusinaatiota. Lopussa palataan takaisin alkuasetelmaan; Faust kumoaa loputkin myrkkymaljasta ja kuolee.

Rooleissa:

• Faust - Jonas Kaufmann, tenori
• Mefisto, Paholainen - René Pape, basso
• Margareta - Marina Poplavskaja, sopraano
• Valentin, Margaretan veli - Russell Braun, baritoni
• Martta, Margaretan naapuri - Wendy White, mezzosopraano
• Siebel, Margaretan ihailija (housurooli) - Michèle Losier, mezzosopraano 
• Wagner, Valentinin ystävä - Jonathan Beyer, baritoni
• sotilaita, kyläläisiä, porvareita, henkiolentoja ja mielikuvitushahmoja - kuoro

Musiikki varastaa jälleen koko shown. Korviahivelevän kauniita melodioita. Runollisia, romanttisia, uljaita. Kapellimestari Nezét-Séguin (hurmaavan energinen menninkäinen!) tuntuu saavan paljon irti METin kiitetystä orkesterista. Tarkka, täyteläinen, hienostunutkin soundi. Hieno tunnelma. Tarinassa minua hieman häiritsi sen melkoisen voimakas ja asenteellinen uskonnollisuuden korostaminen. Toisaalta sen saattaa ymmärtää, sillä aikansa lapsihan tarina on, näyttämökuvan modernisoinnista huolimatta.

Gounodin oopperan voisi tiivistäen sanoa olevan nuoren, siveän ja viattoman, rakastuneen tytön murheellinen matka hyljätyksi, mielensä kadottaneeksi, epätoivoiseksi olennoksi. Poplavskaja suoriutuu Margaretan vaativasta roolista itse asiassa varsin hyvin. Näytelijäntyö on erinomaista ja hahmonsa läpikotansa uskottava. Äänensäkin toimii hyvin, korkeita ääniä lukuunottamatta, varsinkin lopun "Anges purs" -tertsetossa. Ei aivan puhdasta, eikä voimakaan ihan riitä. Hiukan on tuskaista katsoa, kuinka puristaen hän joutuu ylös kiipeämään. Tunne hipsahtaa myötähäpeän puolelle.. harmi :/ Urheasta heittäytymisestä Poplavskaja saa kyllä pisteet ja näyttelijäntaidoillaan pelastaa paljon.

Kaufmannin Faust on puolestaan kokonaisuutena oikeastaan yllättävän rauhallinen ja vähäeleinen, ei hurjan suuria tunteen leiskuntoja puoleen jos toiseenkaan. Ehkäpä rauhallisuus toisaalta sopiikin roolihahmon aikuiselle miehelle.. Faustista tulee nimittäin nuorenakin mielikuva, että hän on elämänkokemukseltaan vanhempi kuin miltä näyttää. Ikään kuin Mefiston taika toimisi enemmän ulkoisesti kuin sisäisesti. Faust saa vaihtokaupassa nuoren miehen olemuksen ja intohimon, mutta ei kokonaan unohdusta menneistä teoistaan. Samansuuntainen kaksijakoisuus leimaa tavallaan Faustin suhdetta Margaretaankin. Hänen käytöksessään tyttöä kohtaan vuorottelevat vaivoin hallittu intohimo sekä tämän aseistariisuvan viattomuuden edessä yhä uudelleen esille tulevat kunnioitus, ritarillisuus ja puhdas pyyteetön rakkaus.

Laulullisesti Kaufmann tietysti kerää jälleen kaikki haulit himaan. Oopperan alussa, Faustin ollessa vanha mies, hän pääsee laulamaan matalammalta kuin normaalisti, väläyttämään äänensä miltei baritonaalista puolta. Ja suoriutuu hienosti, vaikka ajoittain tuuminkin olivatko viikset tai mahdolliset poskitoppaukset(?) kenties hänelle normaalin luontevanselkeän artikulaation tiellä. Eräs ehdottomista helmistä: ihana, ihana tunteellinen ja intiimi Faustin ja Margaretan duetto 2. näytöksen lopussa "Laisse-moi, laisse-moi contempler ton visage". Jälleen kerran äärettömän kaunista ja herkkää ilmaisua Kaufmannilta. Hän on kyllä ilmiömäisen hyvä juuri pehmeätä, herkkää äänenkäyttöä vaativissa kohdissa. Äänensä on kuin soljuvaa, kultaista, aromaattista hunajaa. Niin paljon sävyjä ja lämpöä. Samalla äänessä on myös majesteetillista vahvuutta ja voimaa. Tummaa, sävykästä jalopuuta. Terästäkin löytyy, kuten 3. näytöksen alkupuolen välienselvittely Margaretan veljen Valentinin ja Faustin välillä osoittaa. Miekkailukohtaus on muuten perin uskottava, snaps for that! 

Oopperan varsinainen herra ja hidalgo lavalla on selkeästi René Pape. Hän tuntuu heittäytyvän Mefiston rooliinsa antaumuksella. Papesta on aikaisemmin tullut mielikuva äärimmäisen keskittyneenä, vakavana ja hieman jäykkänä laulajana. Nythän hän vallan irrottelee ja on oikeasti hauska! Yleisöstäkin irtoaa naurunhörähdyksiä monessa kohtaa. Mefisto on sulava ja hienostunut aristokraatti. Kuin taikuri, tai kaikkia naruja käsissään pitelevä sirkustirehtööri, joka hurmaa, junailee ja johtaa tapahtumia suvereenisti. Oopperan edetessä Mefistostakin paljastuu paholaismaisempia piirteitä, kun hänen painostuksensa lisääntyy ja aikeensa käyvät selvemmiksi.

Margaretan sodasta palaava veli, Valentin, on ärsyttävän kirkasotsainen ja paatoksellinen sankari. Melkeinpä tarinan ilkein hahmo, varsinkin kun häneen liittyy vielä uskonnollisen oikeassa olemisen aspekti. On julmaa ja kertakaikkisen kamalaa kuinka hän ei voi antaa anteeksi sisarensa hairahdusta, vaan vielä viimeisillä henkäyksillään kiroaa tämän!

Michèle Losier tekee hienon housuroolin (l. travesti = miesrooli, jonka esittää nainen) Siebelinä. Hän on uskottavan reipas, innostunut ja hieman rehentelevä ihastustaan Margaretaa piirittävänä nuorena miehenä. Äänensä on erittäin kaunis.

Helmistä helmein hetki (ja todellakin kirjaimellisesti vain hetki, kaksi sanaa..): Kaufmannin huikaisevan upea diminuendo "J' taime" (kolmas kerta!) 1. näytöksen tanssikohtauksen lopulla. Jos kukaan laulaisi minulle noin, vannon, että kupsahtaisin kolmasti, vähintään ;)

Lohengrin, antisankari Graalin varjosta - anti-hero from the shadow of the Grail

Jonas Kaufmann ja Anja Harteros
http://i.telegraph.co.uk/multimedia/archive/02418/lascala_2418793b.jpg

Scroll down for English..

Korvissa juuri Richard Wagnerin Lohengrin La Scalasta, Milanosta. Livelähetys Italian Radio3:n kanavalla. (Tai oikeammin, kun tämän julkaista ehdin, soi korvissa jo nauhoite eilisillan esityksestä, tällä kertaa Tanskan klassisen radiokanavan taajuudelta ;)) On itse asiassa mukava vain kuunnella. Liikkuvan kuvan informaatio vie kuitenkin aina suurimman osan huomiosta. Nyt saattaa samalla kirjoitellakin.

Lohengrinin olen kuullut ja nähnyt aikaisemmin tallenteena Münchenistä, Baijerin valtionoopperasta vuodelta 2009, jolloin pääosissa olivat Jonas Kaufmann sekä Anja Harteros, kuten nyt Milanossakin. Tosin Harteros ei tämän illan esityksessä laula sairastumisen vuoksi. Elsan osaa laulaa saksalainen sopraano Annette Dasch. Pidän enemmän Harteroksesta. Toivottavasti hän paranee pian. Kuingas Heinrichinä on René Pape, niin ikään tuttu ääni entuudestaan. Vahva, sointuva basso. Muissa rooleissa laulaa minulle uusia tuttavuuksia; Friedrich von Telramundina islantilainen baritoni Tomas Tomasson ja tämän vaimona Ortrudina dramaattinen saksalaissopraano Evelyn Herlitzius. Orkesteria johtaa Maestro Daniel Barenboim, ohjauksesta vastaa Klaus Guth.

En ole kovin laajasti Wagnerin ooperoihin vielä tutustunut. Lohengrin tuntuu helpoimmin lähestyttävältä, ei niin raskaalta ja pitkältä kuin monet muut. Aihepiirikin on tuttu ja kiinnostava. Olen aina tuntenut suurta mielenkiintoa Graalin tarua kohtaan.Tässä sitäkin sivutaan. Lohengrin on romattinen tarina neidosta pulassa, demoiselle en détresse, jonka avuksi rientää uljas ja hyvä, ettensanoisi pyhä ritari, joka totta kai vielä rakastua rämähtääkin neitoon suunnilleen ensi silmäyksellä. (Synopsis englanniksi) Klassista ritariromantiikkaa siis. Juu, sitäkin. Mutta myös hyvin paljon enemmän mitä päältä katsoen luulisi.

Satuin nimittäin löytämään Jonas Kaufmannin haastattelun, jossa hän valottaa roolinsa rakentamista varsin kiintoisalla tavalla. Hän ei luonnollisesti niinkään puhu työn alla olevasta La Scalan produktiosta, vaan Lohengrinistä teoksena ylipäätään, sekä aikaisemmin 2009 ja 2010 esittämistään Münchenin ja Bayreuthin versioista. Esimerkit ovat Richard Jonesin Müncheniin ohjaamasta produktiosta. En tiedä lieneekö kuinka epätavallista, että laulaja ruotii julkisesti roolihahmoaan, mutta ehdottoman mielenkiintoista se ainakin katsojan kannalta on. En panisi pahakseni vaikka saisin aina oopperakokemuksiini tällaista sisäpiiritietoa.

Itse en juurikaan pitänyt Münchenin version näyttämöratkaisuista. Luulen, että olisin halunnut nähdä hieman enemmän romantiikkaa ja kauneutta, edes asuissa. Lauluissa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Eikä hahmoissa sinänsä. Paitsi aika puisevaa ja jäykkää oli näytteleminen kauttaaltaan, oletan että ohjauksellisista syistä. Välillä sitä raapi päätänsä ja mietti, mitä ohjaaja kenties valinnoillaan halusi sanoa, mitä minun katsojana pitäisi ymmärtää.. Etenkin silloin kun ohjaajan näkemys tarinasta tuntui vievän kovin kauaksi musiikin ja tekstin kokonaisuudesta. Olisi ehkä ollut parempi nähdä alle jokin perinteisempi näkemys, jolloin tarinan jo tuntien, olisi helpompi niellä modernitkin tulkinnat. Mutta kuten sanottua, musiikkia ja laulusuorituksia ei himmentänyt mikään.

Tähän päivään ja La Scalan Lohengriniin palatakseni. Kuulohavainnon perusteella arvioiden, varmaankin Kaufmannin toistaiseksi paras roolisuoritus. Pidin hyvin paljon jo Münchenin esityksestä, joka oli mielestäni erittäin kaunista laulamista, runollista ja herkkääkin. Ajattelin, ettei sitä paremmin tätä roolia voi laulaa. Luulen erehtyneeni. Tämä uusi tulkinta on, mikäli mahdollista, vielä parempi. Kaufmann tuntuu olevan täydellisesti kotonaan osan kanssa. Laulaa kuin äänensä olisi tehty sitä varten. Puhtaasti ja varmasti, vailla vähäisintäkään epäröintiä tai haparointia missään vaiheessa. Komeaa ja uljasta, uskottavan sankarillista. Mutta ei lainkaan sitä 'mylvintää' mistä olen kuullut monia Wagner -laulajia kenties stereotyyppisestikin syytettävän. Kaufmann laulaa Lohengrininsä hänelle tunnusomaisella loistavan soljuvalla legatolla. Lisäksi Wagnerin sävelissä tuntuu kuin hänen äänensä tummemmat sävyt pääsisivät oikeuksiinsa paremmin kuin ikinä ennen. Eniten pidän niistä kohdista, missä hän, kuten haastattelussa mainitsi, saa ilmentää supersankarin inhimillisempiä puolia. On kuin äänensä olisi niissä ilmaisussaan tehokkaimmillaan. Tunteet kuuluvat, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. On hienoa havaita omin korvin kuinka, juuri kuten hän haastattelussa kertoo, Lohengrin laulaa ikään kuin kahdella rekisterillä, supersankarin vahvalla, voimakkaalla 'työminällä' ja Elsaa puhutellessaan pehmeämmällä, intiimillä, rakastuneella, yksityisemmällä minällä. Ja kuinka nopeasti, jopa kesken säkeen, Kaufmann kykenee tuota rekisteriä vaihtamaan. Nousee hattu. Käsittämättömän hienovaraista ilmaisua, syvällisestä roolin tuntemuksesta puhumattakaan.

Kirkkain helmihetki (ja jälleen todellakin vain hetki, yksi sana..): Gralserzählungissa, kun Lohengrin kertoo taivaasta laskeutuvasta kyyhkystä. Tuo sana (saksaksi Taube) ja kuinka Kaufmann sen laulaa.. pitkittäen tavuja, pehmeästi ja valtavan herkästi, miltei hauraasti. Ylimaallisen kaunista! Stole my heart away right there and then. Enkä varmasti ollut ainoa!

René Papen uljas basso sopii hyvin kuningas Heinrichin rooliin. Ei tarvitse kuulijana lainkaan pelätä, etteikö hän tehtävästään selviäisi. Vieläpä with flying colours! Scalan uutisista sain tietää, että Annette Dasch oli todellakin hyvin viime hetken sijainen Elsan rooliin. Paitsi Anja Harteros, myös hänen varanäyttelijänsä oli sairastunut juuri ensi-illan alla. Dasch tuli Milanoon päivää ennen ja ehti käydä pikaiset keskustelut sekä ohjaajan että orkesterinjohtajan kanssa. Tätä taustaa vasten, hän suoriutuu osastaan todellakin mallikkaasti. Dasch on laulanut roolia aikaisemmin Bayreuthissa, silloinkin yhdessä Jonas Kaufmannin kanssa. Alussa hänen äänessään oli havaittavissa hiukan kireyttä, mutta oopperan edetessä ilmaisunsa vapautuu ja paranee. Hän laulaa miellyttävän selkeästi artikuloiden. Lämmennyt äänensä soi myös varsin kauniisti, eivätkä korkeatkaan sävelet tuota ongelmaa. Ortrudin ja Telramundin esittäjistä en kummastakaan erityisemmin laulajina pitänyt. Paikoittain falskihkoa, ja liikaa vibratoa minun makuuni.

Kokonaisarviota ja näköhavaintoja odotellessa esityksen traileri maistiaisiksi.

- - - -

Listening to Wagner's Lohengrin from La Scala, Milan, live on Italian Radio 3. (Or rather when I post this it's a recorded broadcast from yesterday's performance, this time on Danish Classic Radio ;)) It's nice just to listen to. Pictures always tend to hold most of your attention, moving pictures especially. Now there's even time to write.

Kaufmann - Pape - Dasch
Source: http://amfortas.wordpress.com

I've seen and heard Lohengrin before, on tape, the Bavarian State Opera production in Munich in 2009. Leading roles sung by Jonas Kaufmann and Anja Harteros, as today, too. Though due to illness Ms. Harteros doesn't appear on stage today. Instead Elsa is sung by another German soprano, Annette Dasch. I prefer Ms. Harteros. Hope she'll get well soon. René Pape, another familiar voice, sings King Heinrich. I like his strong, solid bass. Other singers are new to me; an Icelandic baritone Tomas Tomasson depicting Friedrich von Telramund and a dramatic German soprano Evelyn Herlitzius as Ortrud, his wife. At the pit Maestro Daniel Barenboim, Klaus Guth as a director.

Have so far got to know only a handful of Wagner operas. Lohengrin seems easiest to make friends with, not as heavy and lengthy as many of them. The subject matter is also somewhat familiar and very interesting. I've always been interested in the Grail-lore. Here it's a sub story, but still. Lohengrin is a romantic story of a damsel in distress who is aided by a valiant, good, almost holy knight who, of course, ends up falling for her at first glance. (Find the synopsis here) A classic tale, so to speak. Yes, that too, but a lot more than meets the eye.

For I happened across an interview with Jonas Kaufmann where he talks about building this character in a most fascinating way. He naturally doesn't talk that much of the role at hand (the La Scala production) as of Lohengrin in general and of his previous productions at Munich in 2009 and Bayreuth in 2010. The clips are from the Munich production, directed by Richard Jones. I don't know how usual it might be for a singer to dissect his/her role publicly so openly.. for a listener/watcher it is very interesting! I wouldn't mind having such insights to a role more often.

I wasn't that keen on how the Munich production was staged. I think I'd have preferred a little more romance and beauty, at least in costumes. The singing was all great and the characters as such. Although acting was rather wooden and stiff most of the time. Lack of direction probably. At times I was scratching my head trying desperately to understand what the director wanted to say.. especially when there seemed to be clashes with his and the composer/writer's views. It might have been a good idea to see first a more traditional version of the story, then a modern one like this had perhaps hit home more easily. But as I said, music and singing, they were impeccable.

Coming back to La Scala Lohengrin. Quite probably Kaufmann's best performance in the role so far, judging by hearing only. Liked him very much in the Munich version already. He sung most beautifully and gave a highly sensitive and poetic performance. The best there could be, I thought. Now I believe I was wrong. This new rendition is, if possible, even better. He seems to be completely at ease with the role. Sings as if it was made for him. Clear and impressive, without a slightest hesitation or fumble anywhere. Magnificent, noble, heroic like no other. Not a hint of that "bellowing" of which I've heard many Wagner-singers perhaps stereotypically being accused. Kaufmann sings his Lohengrin with the same exquisitely beautiful line and legato he is so well known of. In Wagner it seems the darker tones of his voice come into their own like never before. I like best the moments where he, as he mentioned in the interview, can portray the human in the hero. It's like his voice is in those at its most expressive. The emotions are audible, as amazing as that is! It's great to witness with one's own ears how, as he tells in the interview, Lohengrin sings as if with two different registers; the strong, powerful one of a superhero on duty and the softer, more intimate and affectionate private one when he addresses Elsa. And how smoothly Kaufmann can switch between those registers, even within a phrase. I tip my hat! Incredible subtlety, indicating the profound understanding of the character.

The gem moment (literally a moment, just one word..): in Gralserzählung (the Grail Narration) when Lohengrin tells about the dove descending from heaven. The word 'dove' (Taube in German), and the way Kaufmann sings it.. lengthening the syllable infinitely, softly, ultra-tenderly, almost insubstantially.. Out of this world! Sooo beautiful. Stole my heart away right there and then. And for sure I was not the only one!

René Pape with his impressive bass was well suited to the role of King Heinrich. No worries as to if he'd be up to the task. With flying colours! I found out in the Scala News that Annette Dasch was indeed a very last minute stand-in as Elsa. Besides Anja Harteros, also her double had fallen ill just before the premiere. Ms Dash arrived Milano the day before and had time for brief discussions with both the director and the conductor. Taking that into consideration, she really did a commendable job. She has sung Elsa before in Bayreuth, there too alongside Jonas Kaufmann. At first her voice seemed slightly tense but as the opera went on her voice warmed and opened up. She sings with a pleasing clarity in diction. Her warm voice rings quite beautifully, including the effortless high notes. I didn't particularly like either Ortrud or Telramund. A tad too many screeches and too much vibration to my liking.

While waiting for the live webcast, here's an appetizing trailer.

Kuolettava kolmiodraama á la Puccini: Tosca - The Deathly Love Triangle á la Puccini

Scroll down for English..

Giacomo Puccini: Tosca 
Baijerin valtionooppera, München, 25.10.2012.

Rooleissa:
Floria Tosca (kuulu laulajatar) - Tatiana Serjan, sopraano
Mario Cavaradossi (taidemaalari, Toscan rakastettu) 
- Jonas Kaufmann, tenori
Paroni Scarpia (salaisen poliisin päällikkö) 
- Scott Hendricks, baritoni
Cesare Angelotti (poliittinen vanki, Rooman tasavallan entinen konsuli) - Goran Juric, basso
Sakristaani - Christoph Stephinger, basso
Spoletta (Scarpian apuri) - Francesco Petrozzi, tenori
Sciarrone (Scarpian alaisia) - Christian Rieger, baritoni
Vanginvartija - Tim Kuypers, baritoni
Paimenen ääni - solisti Tölzin poikakuorosta

Mestari Puccinin eräs suosituimmista oopperoista pohjautuu ranskalaisen näytelmäkirjailijan Victorien Sardoun teokseen La Tosca. Näytelmän taustalla ovat todelliset historialliset tapahtumat: ranskalaisten lyhyt valtakausi Roomassa (Rooman tasavalta 1798-1800), Napolin kuningaskunnan valta kaupungista sekä Napoleonin toinen sotaretki Italiaan ja Marengon taistelu. Tosca myös sijoittuu todellisille, nykyäänkin olemassaoleville paikoille, Sant'Andrea della Vallen kirkkoon, Farnesen palatsiin ja Castel Sant'Angelon linnoitukseen. Draama eletään kahden päivän aikana, kesäkuussa 1800. Juonitiivistelmä englanniksi. 

Pidän Toscasta paljon, paitsi tunteikkaasta ja jännittävästä tarinasta, niin etenkin upeasta musiikista. Hittiaarioita on toinen toisensa perään, varsinkin pääparin tenorilla ja sopraanolla. Tarina oli jo tuttu, siksi usein dvd-taltiointeja on tullut katseltua. Uskalsin siis lähteä Toscan livenä kokemaan, vaikka tiesin etten tekstistä aivan kaikkea ymmärtäisikään (lauletaan italiaksi, tekstitys saksaksi). Suurin magneetti minulle oli luonnollisesti suosikkitenorini Jonas Kaufmann.

Eikä tarvinnut pettyä. Ei enempää hänen tulkintaansa, kuin muidenkaan laulajien. Harvinaisen tasaisen hyvä esiintyjäkaarti, pienintä paimenosaa myöten (jossa muuten sivumennen sanoen loisti äärimmäisen kaunisääninen poikasopraano/altto. Karvamittari pelasi!). Koko produktiosta tuli ylipäätäänkin tunne, että kaikki oli hyvin mietittyä, harkittua, hyväksi ja toimivaksi havaittua - riskitöntä kenties, saattaisi joku ajatella, mutta samalla erinomainen jalusta sille, mikä oopperaesityksissä on mielestäni tärkeintä: musiikin lumovoimalle. Tätä produktiota ei oltu tärvelty yliampuvalla tai liian paljaaksi riisutulla lavastuksella, vaan kaikki tuki tarinaa ja tuntui luonnolliselta. Laululle ja musiikille jäi tilaa, juuri niinkuin pitääkin.

Nimiroolia lauloi minulle uusi sopraanotuttavuus, venäläinen Tatiana Serjan, ja erittäin hyvin lauloikin! Kaunis, selkeä, voimakas ääni. Pidin paljon siitä, että hän ei sortunut missään vaiheessa ylitunteellisuuteen, tulkinnan, liikkeiden ja eleiden silti ollessa aidon oloisia. Vissi d'arte, Toscan kenties tunnetuin aaria, oli hänen laulamanaan todella kaunis. Puhdas ja vaivaton. Ja hyvin, hyvin liikuttava. Paras versio mitä olen tähän mennessä saanut kuulla.

Kaufmannia kuulin nyt ensimmäistä kertaa livenä oopperassa. Hassua, kuinka äänensä vaikutti ensiksi jotenkin pienemmältä, mitä mielikuvissani muistin. Hämmästyttävän hyvin silti kaikki kuului, hiljaisinta pianissimoa myöten. Ääni saavutti korvani ehkä välimatkasta johtuen (istuin permannon perällä) hieman pehmeämpänä ja pyöreämpänä, mutta yhtä kaikki hyvin miellyttävänä. 

Ensimmäisen näytöksen Recondita armonia oli uljas, selkeä ja rento, vaikka epäinhimillisen aikaisin laulettavaksi tuleekin. Rakkausduetto Toscan kanssa oli sopivan leikkisä ja tunteellinen, tosin hieman jäin kunnon pusutteluja kaipaamaan. Ei ilmeisesti kuulunut tähän kässäriin, tai oltu tämän partnerin kanssa sovittu.. ;) Mukavan lämpimästi ja läheisesti he toki kylkimyyryssä kiehnäsivät, jotta vallan uskottavasti välittyi lempi katsomoonkin saakka. Dueton loppupuolen silmienylistys (Qual' occhio al mondo) ja rakkaudenvannomiset (Mia Tosca idolatrata - Mia vita, amante inquieta) ovat kuin klassista Prince Charming -kamaa; suurta tunnetta, ja vahvasti, sankarillisesti sekä taidolla tulkittuja. 

Toisessa näytöksessä, tunnelman kiristyessä Scarpian päämajassa, saa Cavaradossikin tilaisuuden laajentaa tunneskaalaansa. Illan showstopperia ei tarvinnut enempää odottaa, se tuli tässä: suorastaan veretseisauttava vapaudenjulistus Vittoria!, Vittoria!, kun saapuu tieto Napoleonin voitosta Marengossa. Mikä voima! Mikä tunne! Joka solunsa eli juuri sitä hetkeä, tunnetta, ääntä. Selkäpiissäni juoksi hiiri ja ruoto suoreni vaistomaisesti sitä kuunnellessa. W-a-u! Harmi ettei libretossa ole tuossa kohtaa luonnollista taputustaukoa, sillä tässä jos missä olisi huoletta saattanut pompata seisaalleen ja hurrata esteettömästi. Ja pitkään! Kuinkahan mustia mulkaisuja saisi osakseen, jos seuraavalla kerralla herättäisi paheennusta hurjilla tuuletuksilla ja kiljunnalla ;)

Kolmannessa näytöksessä saan aina huokaillen nieleskellä kyyneliä, niin nytkin. E lucevan le stelle on niin riipaisevan kaunis ja surullinen, sitäpaitsi yllättävän suora ja rohkeakin! Myöhemmin, pidellessään Toscan voitokkaita mutta suloisia käsiä, miten herkästi ja hellästi Kaufmann laulaakaan O dolci mani, mansuete e pure. Ja minä sulan. Vajoan nirvanaan. Miltei tipahdan tuolilta. Kuinka kukaan  v o i  laulaa noin kauniisti!! Täydellistä mannaa korville! Koskettavinta koko tarinassa on se, kun Cavaradossi (ja yleisö) tajuaa, ettei Scarpian Toscalle lupaama valeteloitus toteudu, vaan että piipuissa tulee olemaan oikeat kudit. Ja kuinka hän sitten ei eleelläänkään paljasta tätä Toscalle, vaan myötäilee tämän iloa vapaudesta ja unelmia yhteisestä ihanasta tulevaisuudesta. Kaufmannin hienovarainen, älykäs tulkinta tekee Cavaradossin roolista syvällisen ja entistä uskottavamman.

Julman ja sadistiseksikin mainitun paroni Scarpian roolia lauloi yhdysvaltalainen baritoni Scott Hendricks. Uusi tuttavuus minulle niin ikään. Hänen Scarpiansa ei ehkä ollut niin uhkaava kuin muutamat muut kuulemani, tai taltioinneilta näkemäni, mutta itse asiassa hyvin hämmentävä. Tämän Scarpian pahuus oli ennemminkin salakavalaa kieroilua ja vaivihkaista juonittelua, kuin suoraa ja mustavalkoista. Hän onnistui ajoittain melkein jopa herättämään sympatiaa! Häiritsevää, mutta äärettömän tehokasta. Pisti ajattelemaan. Laulullisesti Hendricks pärjäsi oikein hyvin, ensimmäisen näytöksen Va, Tosca! jäi ehkä hieman vaille kaipaamaani pahaenteistä jylyä. Tosin luulen, ettei se ollut hänen vikansa. Orkesteri taisi innostua aavistuksen liikaa. Loppua kohti Hendricks paransi kuin hepo juoksussa. Kuolinkohtauskin oli sopivan lyhyt. En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mielestä mitä pidempään hurmeessa kidutaan ja voihkitaan, sitä parempi. Moinen kallistuu minun silmissäni iisisti ylitulkinnan puolelle, varsinkin jos voihkintaa on runsaasti. Kaikenkaikkiaan positiivisen erilainen, ajatuksia herättävä tulkinta Hendricksiltä. Pidin paljon, jos sellaista voi inhasta Scarpiasta sanoa.

Hienon oopperailtani kruunasi varsin miellyttävä yllätys. Bongasin nimittäin oopperatalon kaupasta Kaufmannista kirjoitetun 2010 ilmestyneen elämäkerran "Meinen die wirklich mich?" (linkissä kirjan arvostelu englanniksi). Saksan kieli asettaa jonkin verran haasteita, mutta luulen, että aiheen kiinnostavuus auttaa ylittämään ne, sanakirjan suosiollisella avustuksella. Sokeriksi pohjalle sain vielä kirjaani nimikirjoituksenkin, kun tieni hotellille sattui kulkemaan sopivasti näyttämösisäänkäynnin vieritse. Tarpeetonta lie todetakaan, että askeleeni kotiin oli kepeä ja hymy leveä. Felt I could have conquered the world :)

- - - - - - -

Giacomo Puccini: Tosca

The Bavarian State Opera, Munich, 25 October 2012.

Serjan - Kaufmann
Photo: BSO/Hösl, Source: Online Merker

Roles:

Floria Tosca (a celebrated singer) - Tatjana Serjan, soprano

Mario Cavaradossi (a painter, her lover) - Jonas Kaufmann, tenor

Baron Scarpia (chief of secret police) - Scott Hendricks, baritone

Cesare Angelotti (political prisoner, former Consul of the Roman Republic) - Goran Juric, bass

Sacristan - Christoph Stephinger, bass

Spoletta (Scarpia's right-hand man) - Francesco Petrozzi, tenor

Sciarrone (on Scarpia's payroll) - Christian Rieger, baritone

Jailer - Tim Kuypers, baritone

Shepherd boy - a soloist from the Tölzer Knabenchor, alto

One of Puccini's best loved operas is based on Victorien Sardou's dramatic French play La Tosca and is set in Rome. Behind the story lie real historical events: the short period of French rule in Rome (Roman Republic 1798-1800), the Kingdom of Naples' hold over the city, Napoleon's second campaign over Italy and the Battle of Marengo. Furthermore, Tosca takes place in actual places in Rome, seen there also today: the church of Sant'Andrea della Valle, a High Renaissance palace Palazzo Farnese and the Castel Sant'Angelo, then a fortress now a museum. The drama is played during two days in June 1800. Here is the synopsis in English.

I like Tosca very much. The exciting and emotional story and most of all the glorious music abundant with popular arias especially for the principal soprano and tenor. The story-line was familiar to me, after seeing Tosca several times on DVD, so I gathered my wits and ventured to see it live, even though I knew I wouldn't understand all as it was sung in Italian with German surtitles. The greatest attraction by far to me was my favourite tenor Jonas Kaufmann.

I did not have to be disappointed. No more with his interpretation than with singers in other roles. An extraordinarily good cast, down to the tiniest role of the shepherd boy (in which shone a truly beautiful boy soprano/alto. Goosies!). The whole production, I felt, was well thought over, effective and efficient leaving excellent room for what for me in an opera performance is the most important thing: the musical enchantment. The setting was neither exaggerated nor stripped to the bare minimum, rather everything was there for a reason, seemed natural and supported the story as it should.

The title role was sung by a Russian soprano Tatiana Serjan, whom I had not heard before. She was very good. She has a beautiful, clear and strong voice. Her acting was also enjoyable. She never went overboard or overemotional, her interpretation, moves and gestures were all the time unaffected and true. Tosca's most famous aria, Vissi d’arte, was exceedingly beautifully sung. Effortless and immaculate and very, very moving. The best version I’ve heard so far.

Kaufmann I heard now for the first time live on stage at an opera. Funny how his voice seemed at first smaller than I’d thought, although it carried amazingly well, even the most delicate pianissimi. Due to distance perhaps (I was seated far at the parterre) his voice reached me slightly softer and rounder, but altogether extremely enjoyable.

Act 1 Recondita armonia was noble, soaring and relaxed, even though it comes so inhumanly soon in the Act. It’s the first Cavaradossi sings after having stepped on stage just a few minutes before. The love duet with Tosca was appropriately playful and emotional, though I was slightly missing some proper smooching. Apparently not part of today’s script or been settled with this partner.. ;) Nice and comfy and cozy and snug they were with each other, so yes, "the Love" came through credibly enough. Towards the end of the duet, him praising her eyes (Qual’ occhio al mondo) and vowing his love for her (Mia Tosca idolatrata – Mia vita, amante inquieta), those are the classic Prince Charming -moments; grand emotions, presented today with perfect heroic intensity and oh boy, what a flair! The man is phenomenal! Impeccable!

In Act 2 as the plot thickens at Scarpia’s headquarters, Cavaradossi also gets to broaden his emotional palette. The showstopper of the evening came here: the plaster-crumbling chandelier-shattering cry for freedom Vittoria!, Vittoria!, as news of Napoleon’s victory at Marengo reach the party. Such power! Such passion! Every fiber of his being resonated that moment, that feeling, that sound. I sat up instinctively shivers running down my spine. W-o-w! Too bad there isn’t a pause at the libretto there, because at that moment, if any, one could easily have jumped up cheering uncontrollably with no apparent end. Wonder how many glares one would gather if next time one were to cheer, stomp and scream wildly ;)

I frequently spend Act 3 of Tosca sighing heavily and fighting back tears. So was the case this time, too. E lucevan lestelle is so heart-wrenchingly beautiful and sad, not to mention surprisingly frank, even daring! Later, as Cavaradossi is holding Tosca’s victorious yet sweet hands, how tenderly and lovingly Kaufmann sings of them O dolci mani, mansuete e pure. And I melt away. Sink into oblivion. Fall of my seat. Almost. How is it possible to sing so beautifully!! Manna to my ears! What is more, and most touching, is that when Cavaradossi (and the audience) realizes that the fake execution Scarpia promised Tosca is not going to happen but there will be real bullets in the barrels instead. And how he then never, not in the slightest shows this to Tosca, but goes with her joy of their freedom and her dreams of their wonderful future together. Kaufmann’s subtle intelligent reading makes Cavaradossi a profound and ever more credible a character.

The role of cruel and sadistic Baron Scarpia was sung by an American baritone Scott Hendricks. Never heard him before either. Hendricks’ Scarpia was perhaps not as threatening as the ones I’d witnessed on tape before, but rather baffling instead. This Scarpia's wickedness was more a treacherous double-talk and scheming on the sly as downright pureblood evil. At times he even managed to make you feel for him! Very disturbing! Very effective, too. Food for thought. Singing-wise Hendricks did rather well, Va, Tosca! in Act 1 was perhaps not quite menacing enough to my liking. Although, it wasn’t down to him alone, the orchestra got slightly carried away there, I think. Towards the end Hendricks got better. Luckily the death scene was suitably short. I’m not one of those who think the longer the groaning and the gory wallow the better. I tend to consider that exaggeration. Especially if there’s plenty of groans and moans. All in all, a positively different thought-provoking portrayal of Scarpia. Liked it a lot, if you can say that of the vicious character.

A pleasant surprise topped off my fancy night at the opera. Namely, I spotted “Meinen die wirklich mich?” at the Opera shop, the 2010 issued biography of Kaufmann (find here a review in English). The German language may set a few obstacles in my way, but I think the interest factor and a dictionary will help me clear them. To crown it all, I got it signed, as my way back to the hotel just happened to go past the stage door. Needless to say my steps home were light and springy, and the smile soooooo wide. Felt I could have conquered the world :)

Moderni parturi Sevillasta

Kuldduurimatkalla Kuopiossa syksyisenä viikonloppuna. Hurmaava kaupunki! 

Minut houkutteli paikalle paitsi hyvä seura ja korttipeli (kiitos Haloset ja Rapparit :)), myös tilaisuus nähdä ja kuulla oopperaa livenä. Hassua kuinka pitää lähteä edemmäs maakuntaan kalaan, vaikka tuo kansallinen talomme on aivan lähellä. Mutta eipä ole vielä ison talon ohjelmisto napannut, tai oma kalenteri antanut myöten. Kenties syssymmällä..

Gioacchino Rossinin koomisen oopperan Sevillan parturin oli Kuopioon tuonut Operettiteatteri Bravo! (musikaali-, operetti- ja oopperaesityksiä sekä konsertteja pitkin Suomea tuottava ja esittävä ryhmä), tosin tilaisuuteen nähden sopivammaksi sovitetulla nimellä Ooppera Bravo!. Solisteina lauloivat kuopiolaislähtöinen baritoni Ville Rusanen, Figaron, Sevillan neuvokkaan parturin roolissa. Tohtori Bartolona hääri Jukka Romu, baritoni niin ikään. Rosinan, tohtori Bartolon nuoren holhotin roolia lauloi mezzosopraano Essi Luttinen. Rosinaan rakastunutta Kreivi Almavivaa esitti tenori Tero Harjunniemi. Don Basilio, tohtorin apuri, neuvonantaja, Rosinan musiikkiopettaja ja juorukello sai raamikkaan tulkin Jouni Kokoran bassobaritonista. Tohtorin huolehtivaisen ja avuliaan palvelijattaren Bertan roolissa lauloi Marjatta Airas, mezzosopraano. Musiikista huolehti Kuopion kaupunginorkesteri johtajanaan Kari Kropsu.

Alkusoitoistaan monet oopperat tunnetaan. Niin tämäkin. Parturin 'overtuuri' on kyllä sellaista ilotulitusta, että oksat pois! Ihastuttava! Hauska! Sisältää monta hienoa teemaa, joista moni vähäisempi säveltäjä olisi yksinäänkin ollut tyytyväinen. Rossinilla oli näköjään varaa tuhlailla. Alkusoitto oli minulle entuudestaan tuttu, tosin aivan muualta kuin oopperasta, nimittäin Beatlesin Help! -elokuvan lopputekstien taustalta. 

Ooppera Bravo! -ryhmä kiertää esityksellään ympäri maata, joten oopperan alkuperäistä librettoa oli hieman muunneltu tähän tarkoitukseen sopivaksi. Suurin muutos oli esityskieli. Tämä Parturi laulettiin suomeksi. Sangen yleisöystävällistä, sillä eipä maakuntien kaikista konserttisaleista ehkä tekstityslaitetta löydy. Hieman jännitin etukäteen, kuinka mahtaisi suomen kieli istua nopeatempoiseen musiikkiin. Varsin hyvin toimi. Liekö apua italian ja suomen samantapaisista äännejärjestelmistä (äännetään suunnilleen samoin kuin kirjoitetaankin). Ainoastaan nopeimmissa ensemble-kohdissa sanojen erottaminen oli hankalaa. Sekään ei suuremmin haitannut, sillä säkeet toistuivat useasti, joten pienellä rakentamisella sai merkityksen selville. Tarinan modernisointi ulottui myös puvustukseen (nykyaikaiset vaatteet) ja rekvisiittaan, Figaro esim. saapui näyttämölle pienellä Fiatilla, moottorittomalla tosin. Muutama musiikillinen täkykin oli ujutettu mukaan, epäilemättä yleisön riemuksi ja puristien päänkivistykseksi. Kreivi Almaviva repäisi kitarastaan serenadinsa alkuun Smoke on the Waterin introa ja tohtori Bartolo pisti myöhemmin pätkän polkkaa paikallisväritteisesti Lentävän Kalakukon tahdissa. Hyvin herätti ja nauratti yleisöä :D
 
Oopperan kuuluisin sävelmä on varmaankin Figaron (tra-la-la-la) esittelyaaria. Mikä vauhti ja koristelut! Asettaa haasteita tulkitsijansa äänijänteille ja kielen taipuisuudelle. Ville Rusanen oli sopivan hilpeä, hassutteleva, ammatistaan ylpeä Figaro ja äänensä soi komeasti. Lisäksi hän on varsin salskea ilmestys lavalla, jopa siinä määrin, että rupesin miettimään oliko alkuperäisessä libretossa Rosinan ja Figaronkin välillä vipinää.. 

Essi Luttinen oli sensuelli ja sulokas Rosina, ajoittain ilmaisussaan ehkä liiankin tyrkky. Pienemmälläkin olisi message mennyt perille. Toisaalta isommalla eleellä välittyy takariviin saakka, ja elihän Rosina tavallaan vankina.. jotta sitä taustaa vasten 'innokkuuden' saattaa ymmärtää. Äänensä on sangen viehättävä, pehmeän sointuva mezzo, jossa on mielenkiintoinen kujertava kvaliteetti. Tätä laulajatarta kuulisin mielelläni toistekin.

Ensirakastaja-tenorin roolissa Kreivi Almavivana Tero Harjunniemi yllätti positiivisesti. Almavivan 1. näytöksen serenadissa Rosinalle Harjunniemi paitsi lauloi, myös soitti itse akustista kitaraa. Hienoa! Kaunista! Hatunnosto! Näyttelijäntaidoiltaankin hän oli varsin vakuuttava ja luonteva. Laulullisesti juoksutuksensa vaikuttivat ajoittain hieman tunkkaisilta ja nasaaleilta, muuten äänensä toimi oikein hyvin. Varsinkin 2. näytöksessä, missä kreivi laulunopettajan valepuvussa Bartolon talossa joutuu muuntamaan ääntänsäkin tunnistamisen ehkäisemiseksi, sillä tohtori on hyvin epäluuloinen. Herrojen duetto Pace E Gioia Sia Con Voi kirvoittaa muutenkin naurunpyrskähdyksiä korostetun ylitsevuotavilla kohteliaisuuksillaan ja kontrastiivisilla sivuhuomautuksillaan.

Hupaisa, suorastaan sfääreihin äityvä Don Basilion juoruaaria on yksi oopperan kohokohdista. Jouni Kokora suoriutui roolistaan erinomaisesti. Jo pelkkä ilmestyksensä lavalla Jukka Romun Bartolon vierellä loi hauskan Majakka & Perävaunu -assosiaation. Kokoralla on sitäpaitsi loistavan ilmeikkäät kasvot ja olemus Basiliona miltei kuin Addams Familyn hovimestari Lurchin. Äänimateriaalinsa on solidi ja vahva, kantaa ja kuuluu salin perälle saakka.

Komiikka on vaativa laji. Ampuu helposti yli. Ajoituksen ja annostelun hallinta ovat avainasemassa. Jukka Romu tohtori Bartolona osoitti mestarillista taitoa molemmissa. Ei mitenkään alleviivaavasti, vaan olemalla vain oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikealla volyymillä ja intensiteetillä. Luonnollinen, hieno tulkinta. Marjatta Airas täyteläisellä, kokeneella mezzollaan täytti mallikkaasti roolinsa. Hänen Bertansa oli touhukas ja viehkeä. Ihanat punaiset flipflopit klopsuivat hauskasti tahdissa.

Kauniiksi lopuksi täytyy onnitella kuopiolaisia sekä komeasti soittavasta orkesterista että konserttisalista, jossa on erinomaisen kaunis, pehmeä, syliinsä kietova akustiikka. Oikein miellyttävä kokemus! Ruusuja!

Valheita, valepukuja ja vaimokkeiden vaihtoa - Mozartin Cosí

Kuvan lähde: www.naxos.com/

Mää niin tiedän mitä aion toivoa lahjaksi, kun Joulupukille seuraavaksi kirjoitan. Tämän dvd:nä (tai Blu ray olis vielä parempi, jos sellainen löytyy..)

Mozart: Cosí fan tutte. Taltioitu Glyndebournen oopperafestivaaleilla 2006. 
Pääosissa:

• Fiordigili, napolilaisneito (Miah Persson, sopraano)
• Dorabella, edellisen sisar (Anke Vordung, mezzosopraano) 
• Ferrando, nuori upseeri, Dorabellan mielitietty (Topi Lehtipuu, tenori)
• Guglielmo, nuori upseeri, Fiordigilin sulho (Luca Pisaroni, bassobaritoni)
• Despina, siskosten kamarineito (Ainhoa Garmendia, sopraano)
• Don Alfonso (Nicolas Rivenq, baritoni) ikääntynyt filosofi, 

joka saa houkuteltua Ferrandon ja Guglielmon lyömään vetoa siitä, etteivät heidän morsionsa pysy uskollisina sillä aikaa kun he ovat muka-sotaretkellä, koska 'häilyvä on naisen luonto'. Juoni englanniksi.

Rakastan Mozartia! Ilmavaa, kuplivaa, kepeää, kirkasta, iloista, säteilevää, aurinkoista, pirskahtelevaa, energistä, vauhdikasta, kekseliästä, ilkikurista, hymyilyttävää, hämmästyttävää, suloista, nerokasta Mozartia! 

Kerrassaan loistava cast. Erinomaisesti näytteleviä laulajia, sopivat rooleihinsa kuin nakutettuina, varsinkin lemmenparit. Mitä tunteen paloa! Kuinka hauskaa heittäytymistä! Katsojana unohtaa täydellisesti seuraavansa nauhoitettua laulunäytelmää (tässä vaiheessa vieläpä pelkkiä pätkiä!) tulee temmatuksi mukaan tarinaan, vaikka se kuinka hupsu onkin. Tokihan tarinasta löytyy enemmän kuin ensivilkaisulla luulla saattaisi. Ei ihan kepoista farssia alusta loppuun, raapaisee ja kirveltääkin. Ikiaikainen ja moderni yhtä aikaa. 

Musiikillisesti suurta juhlaa. Täynnä loistavia, tarttuvia, välittömästi rallatteluun kutsuvia melodioita. Runsaasti rikkaita ensemblekohtauksia ja ah, niin kauniita harmonioita. Esimerkiksi tämä, kenties maailmankaikkeuden kaunein tertsetto Soave sia il vento. Tätä kun kuuntelee, niin kaikki on taas hyvin.

Loppuratkaisun konventionaalisuus hiukan hymähdytti, mutta toisaalta jätti auki kysymyksiä. Kuinkapa se muuten olisi voinut päättyä, tuohon aikaan varsinkaan. Varmaan silloin vaadittiin 'opetus'.. Mozart tosin onnistuu yleensä ujuttamaan yhtä jos toista mielenkiintoista teoksiinsa, muutenkin kuin musiikillisesti (enkä nyt tarkoita tunnettuja vapaamuurarivihjeitä á la Taikahuilu), osallistuihan hän useimmiten käyttämiensä librettojen muokkaamiseen. Kohti kokonaisteosta -tyyliin Wagner. 

Mutta, mutta.. kuinka tarina jatkuisi, jos olisi jatko-osa kirjoitettu? Kestäisivätkö uusvanhat parit? Noinkohan helposti anteeksi annettiin? Jotenkin jäi ilmaan tunne, ettei kaikkea pyykkiä oltu vielä puitu.. Guglielmo vaikutti loukkaantuneelta. Kiintoisaa sinänsä kuinka lopun avoimuus, ratkaisemattomuus, absense of closure, jää nakertamaan katsojan mieleen. Kuin Tuulen viemässä konsanaan. Tämän Cosín lopussa oli kyse ehkä enemmänkin siitä, että sanallinen viestintä ja tunneviestintä (ts. nonverbaalinen viestintä) eivät olleet samansuuntaisia, ja siksi tuntui, että jotain jäi vielä kertomatta. Tarkoituksellako? Vai tahattomasti? Nytpä olisikin mielenkiintoista nähdä joku toinen versio ja tarkkailla mitenkä sen loppu olisi ratkaistu. 

Hooked :)

Maistiainen: Fra gli amplessi (Fiordigilin ja Ferrandon duetto, act 2, scene 3 alkaen kellosta 2:40), Miah Persson & Topi Lehtipuu. Sizzling hot, hot, hot!

Carmen levyllä

Lähde: http://www.emi.fi/julkaisut/3376/bizet_carmen

Oopperalevytykset alkavat ymmärtääkseni olla melko harvinaisia. Kuvalliset tallenneformaatit jyräävät. Totta tietysti, että näyttämölle tarkoitetun esityksen mahdollisimman kokonaisvaltainen aistiminen on suotavaa. Mutta enpä näkisi mitään haittaa olevan hyvistä ääniteversioistakaan, parhaimmillaan ovat todellista juhlaa korville. 

Varsin oivan ja pääosin miellyttävän kuuntelukokemuksen tarjoaa tämäkin Carmen -levytys. Orkesterina Berliinin filharmonikot, puikoissa Sir Simon Rattle – hämmästyttävää kyllä, molemmat ensimmäistä kertaa Carmenin parissa! Solisteina Lady Rattle Magdalena Kozená Carmenina, myöskin ensi kertaa asialla, Don Joséna tuttu Jonas Kaufmann, Micaëlan roolissa sopraano Genia Kühmeier ja härkätaistelija Escamillona baritoni Kostas Smoriginas.

Odotin Kozenálta paljon, mezzona eräässä komeimmista mezzorooleista. Vaikka äänensä väristä enimmäkseen pidänkin, kokonaisuuteen jouduin valitettavasti pettymään. Lähestymisen piti olla ennakkotietojen (Rattlen haastattelut) mukaan kamarimusiikillinen, ehkä juuri Kozenán äänen avuksi.., silti hän tuntuu kovin usein jäävän orkesterin ja ajoittain toisten solistienkin jalkoihin. Olisiko äänensä kuitenkin liian ohut ja hento roolin vaatimuksiin, vai tykittääkö orkesteri turhan lujaa, mene ja tiedä. Kummastelin myös joitakin tulkinnallisia valintojaan, miksi esimerkiksi turvautua puheeseen (tai huutoon!) 4. näytöksen finaalin aggressiivisimmissa kohdin, kun nuotitkin on kirjoitettu. Parhaiten hän mielestäni onnistuu 2. ja 3. näytöksessä, ensimmäisessä haparoi eniten. Tunneskaalalla jos kokonaisuutta kuvaisi, tuntuu että hänen laulustaan jää uupumaan Carmenin lempeä, viekoittelua ja erotiikkaa, kun taas kopeaa kylmää halveksuntaa, uhmaa, suuttumusta ja vihan sävyjä löytyy hyvin. Kolmannen näytöksen povauskohtauksessa, jossa kortit lupaavat vain kuolemaa, hän saa ääneensä hienosti synkeää ja epätoivoistakin kohtalontuntua. Hassua sinänsä, että dialogikohdissa nuo laulussaan kaipaamani lempeämmätkin tunteet tulevat paremmin esille. Liekö sitten puheäänensä ilmaisuvoimaisempi, vai onko lempeä vain vaikeampi laulaa.

Tämän Carmen -version tähdeksi mielestäni nousee ensinnäkin orkesteri. En tiedä, enkä välttämättä ymmärrä orkesterimusiikista riittävästi osatakseni suoritusta tarkemmin arvioida, osaan vain sanoa, että omiin korviini soitto kuulostaa hyvältä, oikein hyvältä. Kokonaissointi on komea, runsas mutta selkeä, ja sooloinstrumentitkin erottuvat kauniisti. Ennen cd:n ilmestymistä olen kuunnellut ja katsellut esityksen konserttiversiona orkesterin omassa loistavassa konserttifoorumissa, Digital Concert Hallissa. Upea konsepti, moitteeton äänen- ja kuvanlatu ja eturivin paikat. Paitsi solisteja lavalla, kamerat seuraavat myös kiitettävän paljon orkesteria, johtajaa sekä yksittäisiä instrumentteja lähietäisyydeltä. Äärimmäisen mielenkiintoista! Ikään kuin musiikistakin saisi enemmän irti nähdessään soittajia työssään. Nautin suunnattomasti. 

Toinen esityksen tähti on ehdottomasti todella kaunisääninen Genia Kühmeier, Micaëlan, Don Josén tyttöystävän roolissa. Ihana puhdas, kirkas, kuulas sopraano! Eikä mitään vaikeuksia korkeimmissakaan äänissä. Ilo kuunnella! Ensimmäisen kerran kuulin tämän Carmen-version suorana radiolähetyksenä Salzburgista keväällä. Olin valmis julistamaan Kühmeierin varastaneen melkeinpä koko shown häikäisevällä Micaëlallaan, huolimatta roolin pienuudesta. Kontrasti Carmeniin, varsinkin heti 1. näytöksen vaisun Habaneran jälkeen, oli niin ilmeinen, ja pisteet menivät täysin tuomariäänin Micaëlan eduksi. Ensimmäinen rooli, jossa tätä sopraanoa kuulen, eikä taatusti jää viimeiseksi. Nimi mielessä.

Vaikka näistä kirjoituksistani uhkaakin tulla lähes pelkkää Jonas Kaufmann -suitsutusta, on pakko todeta, että hän on hands down tämän(kin) esityksen säteilevin ja valovoimaisin tähti. Täydellisen upea Don José. Alusta loppuun horjumattoman varma tulkinta, täynnä helmihetkiä. Ei voi muuta kuin ihastellen kuunnella, kuinka äänensä kuvastaa niin täydellisesti Josén tunteita ja mielenliikkeitä tämän matkatessa hallinnasta ja hillinnästä, palavaan intohimoon, mustasukkaisuuteen ja lopulta lähes mielipuoliseen epätoivoon ja raakuuteen.

Yksi helmistä: toisen näytöksen ”kukkaisaaria”, La fleur que tu m’avais jetée, jossa José avaa sydämensä Carmenille. Tähän mennessä kuulemistani  ehdottomasti paras, ehjin ja tasapainoisin tulkinta. Tuo aaria on sävellyksenäkin jo tietysti äärimmäisen kaunis ja vahvasti tunteella ladattu. Hassua kuinka pienistä yksityiskohdista kaikki voikaan itselle olla kiinni.. pelkkä yksi ”oui” tässä aariassa (viimeinen kolmannes, kohdassa ”Te revoir, ô Carmen, oui, te revoir!”) onnistuu aina viemään sydämeni. Sävystä ja tunteesta se kai riippuu. Tässä versiossa pidän paljon myös siitä, että upean pehmeän puoliäänisen (haa, jälleen sain oppia uuden musiikkitermin: mezza voce = with half voice) ”Et j'étais une chose à toi!”-säkeen viimeinen ääni häipyy pehmeästi, eikä katkea kurkkuäänteeseen kuten useammassa muussa tulkinnassa. Lopun ”Carmen, je t’aime” täyteläinen, sointuva kasvatus on vielä piste iin päälle. Saattaako tätä aariaa enää upeammin tulkita. *huokaisu*

Erityismaininnan papukaijamerkillä saavat kuorot (Berliinin valtionoopperan kuoro ja lapsikuoro) komeista suorituksistaan läpi levyn, pienemmissä ja suuremmissa kokoonpanoissa. Varsinkin lapsikuoro on harvinaisen hyvä. Enpä muista kuulleeni tarkempaa ja selkeämpää tulkintaa tempoltaan varsin haastavasta 1. näytöksen vahdinvaihtomarssista. 

Komeaäänisestä korpraali Moralèsista (Andre Schuen, bassobaritoni) pidin myös kovasti paljon, samoin useista muista pienempien roolien tulkeista. Mustalaistytöt Frasquita (Christina Landshamer, sopraano) ja Mercédès (Rachel Frenkel, mezzosopraano) laulavat raikkaasti. He sekä iloluontoinen herrakaksikko Remendado (Jean-Paul Fouchécourt, tenori) ja Dancaïre (Simone Del Savio, baritoni) täyttävät roolinsa mainiosti (ks. edellinen postaus, kvintettolinkki). Smoriginaksen Escamillo sen sijaan jää haaleaksi yritelmäksi machosta toreadorista.

"O ma Carmen!"

Scroll down for English..

Ensimmäinen oopperani! Zürichin oopperan produktio Bizétin Carmenista vuodelta 2008. Nimiroolissa Vesselina Kasarova, Don Joséna äskettäinen tenori-ihastukseni Jonas Kaufmann.

Tarina on pääosin ennalta tuttu, samoin suuri osa musiikista. Havaitsen kylläkin mielikuvani pian pintapuolisiksi, osin stereotyyppisiksikin.

En nimittäin osannut lainkaan varautua koko siihen hurmaavaan musiikilliseen ilotulitukseen, jonka kohtasin. Bizét luo sävelillään runsaan, värikkään, kaikkia aisteja stimuloivan kudelman, hyvin elämänmakuisen ja todellisen tuntuisen. Sävelmät ovat tarttuvia, kansanomaisia, osin kansanmusiikkimaisiakin. Eikä meno ole lainkaan niin synkkää kuin voisi tarinan traagisesta peruskuviosta olettaa, vaan jopa hauskaa! Paikoitellen ainakin. Päähenkilöitä tukevat useat herkulliset sivuhahmot, kuten esim. Carmenin ystävättäret Frasquita ja Mercédès, sekä hupaisat herrat Remendado ja Dancaïro salakuljettajien leiristä. Heidän ja Carmenin leikkisää 2. näytöksen kvintettoa siitä, kuinka diilit sujuvat paremmin jos mukana on naiskauneutta, on ilo kuunnella. (Huom! Linkki vie Sir Simon Rattlen uuden Carmen cd:n versioon em. kvintetosta.)

 

Kasarovan Carmen on ennemminkin moderni, voimakastahtoinen aikuinen nainen kuin helmoja heilautteleva paljasjalkainen mustalaistyttö. Melkoisen juonitteleva ja manipuloiva itse asiassa! Lisää eroottista säteilyä jäin hieman kaipaamaan. Ilman kunnon kipinää Don Josén head over heels rakastuminen ei tunnu oikein uskottavalta. Laulullisesti olin Kasarovan tulkinnasta myöskin hieman kahta mieltä, välillä tuntui että äänen sävyt istuivat rooliin kuin nenä päähän ja toisaalla taas rutistelin kulmiani ja kiemurtelin epämukavuudesta. Kaunis ääni hänellä toki on. Juuri sellainen tummasävyinen (mezzosopraano, ääniala sopraanon ja alton väliltä, kuten myöhemmin opin), josta tapaan pitää. Osuvimmillaan tässä roolissa oikein nautittava.

Oopperan olisi oikeastaan voinut nimetä Don Josén mukaan. Hänhän tarinassa suurimman muutoksen käy läpi. Toki Carmen on kaiken liikkeelle paneva voima, katalyytti, mutta samanlaisena pysyessään ehkä hieman tylsä. Don José on mielenkiintoisempi, jännittävämpi. Matka ensimmäisen näytöksen kiltistä, kuuliaisesta mammanpojasta 3. näytöksen murhamieheen on melkoinen. Uskottavasti Kaufmann Josénsa piirtää. Äänensä on loistava, soljuu ja pauhaa vaivattomasti tarpeen mukaan. Aikaisemmat arveluni siitä, että näyttämöilmaisuakin löytyisi, osuvat ilahduttavasti oikeaan. Hän on oikeasti hyvä, todella hyvä! Reagoi ja liikkuu luontevasti roolissa, tuntuu sisäistäneen hahmonsa ilmeitä ja eleitä myöten ja, mikä tärkeintä, vaikuttaa tunteissaan aidolta. Noista aineksista on todelliset tulkitsijat, näyttämöiden oikeat tähdet tehty. Heitä yleisö rakastaa. Syystä. Aitoihin, uskottaviin hahmoihin on helppo samaistua.

Eräs suosikkikohtauksistani: 1. näytöksen duetto, jossa José on niin naiivi, estynyt ja ajattelee vain äitiänsä kotikylässä, että missaa täydellisesti Micaëlan lähentely-yritykset. Taaksepäin suitut hiukset, dorkat pokat, järjestelmällisen pikkutarkat toimet, kehonkieli, säikyt liikkeet, ilmeet.. kaikki tukee mielikuvaa tiukasta, tarkoin itseään kontrolloivasta tyypistä. Taidolla luotu ja ilmennetty rooli, jos mikä! Erittäin älykästä ja ihailtavaa. Varsinkin kun myöhemmin luin Kaufmannin haastattelusta, että Mériméen alkuperäistarinassa José on jo tappanut aikaisemmin. Hän on lähtenyt kotikylästään ja pestautunut armeijaan ikään kuin viimeisenä oljenkortenaan. Tätä taustaa vasten Josén tarkkuuden ymmärtää hyvin ja itse asiassa myöhemmän lankeamisenkin. 

Kaufmannin tulkintaa seuratessani tajuan kuinka juuri siinä ja sillä hetkellä iloisesti rikki räsähtelevät väärät mielikuvani oopperasta ovat luultavimmin suurimpina syypäinä pitäneet minut loitolla tämän taidemuodon parista. En pidä korkeista, kovista, riipivistä äänistä. Enkä lavapönötyksestä. Siis siitä, että lavalla vain seistään ja lauletaan tumput suorina, ikään kuin roolista irrallaan, ja vielä pahimmassa tapauksessa astellaan etunäyttämölle aariaa varten. En ole koskaan (vielä!) oopperassa käynyt, enkä ennen tätä kokonaista oopperaesitystä kuullut, mutta jostain minun on täytynyt nuo mielikuvat ja ikävät kokemukset imeä. Viestimistä kenties. Oli miten oli, olen onnellinen ja tyytyväinen, että rikkoutuvat. Joutavatkin jo. Tästähän aukeaa aivan uusi kokemusten maailma!

- - -

Don José & Carmen
Source: http://www.jkaufmann.info/

My first operatic experience! Opera Zurich production of Bizet's Carmen from 2008. Vesselina Kasarova in the title role, and as Don José my recent tenor infatuation, Jonas Kaufmann.

The story is largely familiar, so is most of the music. Soon I, however, realize my opinions superficial and in places stereotypical.

I wasn't prepared for the charming musical fireworks I met. Bizet weaves a rich, colourful, sense-stimulating texture with his tunes, very much alive and true. The tunes are catchy, popular, even folk music-like. And not at all as gloomy as might be expected of the tragic storyline! It's even fun, at times! There are many delicious supporting characters, like Frasquita and Mercédès, Carmen's female friends, or Remendado and Dancaïro, the merry gents from the gypsy camp. Their and Carmen's Act 2 playful quintet (of how the deals work out better when there is female beauty involved) is a joy to listen to :) (Note! The link takes you to the new CD of Sir Simon Rattle and the Berliner Philharmoniker)

Ms. Kasarova's Carmen is more a strong-willed modern woman than a skirt-swinging barefoot gypsy girl. A rather scheming and manipulating one, in fact! A certain erotic aura I missed in her Carmen. Don José's falling head over heels for her just isn't plausible without proper sparks. Her singing left me also with two minds.. Sometimes her tone of voice seemed just perfect for the role, other times I squirmed with discomfort. She does have a beautiful voice, no question about that. Just the type of dusky and dark in colour (a mezzo soprano, ranging between soprano and contralto, as I subsequently learned) which I tend to like. And at her best, she makes a highly enjoyable Carmen.

The opera could just as well be called "Don José". He is the one that undergoes the biggest change in the story. Sure, Carmen is the driving force behind it all, the catalyst, but in her fixed constancy she's a bit bland. Don José is more interesting a character, more exciting. The transformation from the Act 1 mild and meek milksop to the Act 3 cutthroat is quite something! Mr. Kaufmann does a very convincing job in depicting him. His voice is awesome, flows with perfect ease, whispers and thunders where need be. My earlier guesses that he might also possess dramatic skills proved gratifyingly true. He is seriously good, very good! Reacts and moves effortlessly on stage in character. Seems to have internalized the role perfectly, down to the tiniest detail, and most important, seems honest and true. Those are the makings of a true performer, the veritable stars of stage. The audience loves them. With good reason. It's easy to identify with such authenticity and plausibility.

One of my favourite scenes: Act 1 duet with Don José and Michaëla, his girl from the home village. José is so naive and inhibited, and lost in the thoughts of his mother back home, that he completely misses Michaëla's passes, puckered up lips and all ;) Hair sleeked back, corny specs, meticulous moves, body language, gestures, expressions.. all adding up to a picture of someone in close control of himself. A highly skilled and finely embodied characterization. Most intelligent and admirable. Especially in light of the fact, as I read in one of the interviews of Mr. Kaufmann, that in Mérrimée's original story José has already killed someone earlier in his life. He has left his home village and enlisted in the army as a last straw, to stay in the straight and narrow. To this background José's self-control is understandable, as is his later fall.

Following Kaufmann's performance I realize that my misconceptions, happily breaking down right there and then, have quite probably been the main reasons for keeping me at arms length of this form of art. I don't like loud, shrill voices. Nor do I like ceremonious pompous standing onstage while singing, especially walking front stage center for an aria. I've never yet been at an opera performance, and never before heard a complete piece, but somehow, somewhere I must have got the food for those misconceptions. Media perhaps. Be it as it may, I'm happy that they are breaking. Good riddance! This is opening up a whole new world of great experiences for me!