 |
| Marina Poplavskaya & Jonas Kaufmann Ken Howard, Metropolitan Opera |
Charles Gounod: Faust
Taltiointi New Yorkin Metropolitan Oopperasta 2011. Orkesteria johtaa Yannick Nezét-Séguin.Faust on Goethen runomuotoisena näytelmänä tunnetuksi tekemä ikiaikainen tarina ikääntyneestä tiedemiehestä, joka myy sielunsa Paholaiselle vastineeksi uudesta nuoruudesta. Gounodin ooppera pohjaa ranskalaiseen näytelmäversioon (Michel Carré: Faust et Marguerite) ja keskittyy enemmän Margaretan, Faustin ihastuksen, kohtaloon. Synopsis englanniksi.
Metropolitanin Faustia on hieman päivitetty, tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliseen ja jälkeiseen Saksaan. Faust on Oppenheimer -tyylinen ydinfyysikko, joka vanhana miehenä katuu kehittämänsä aseen levittämää tuhoa. Hän etsii unohdusta myrkystä.. Seuraavat tapahtumat - ts. oopperan tapahtumat - ovat siten ikään kuin myrkyn aiheuttamaa hallusinaatiota. Lopussa palataan takaisin alkuasetelmaan; Faust kumoaa loputkin myrkkymaljasta ja kuolee.
Rooleissa:
- Faust - Jonas Kaufmann, tenori
- Mefisto, Paholainen - René Pape, basso
- Margareta - Marina Poplavskaja, sopraano
- Valentin, Margaretan veli - Russell Braun, baritoni
- Martta, Margaretan naapuri - Wendy White, mezzosopraano
- Siebel, Margaretan ihailija (housurooli) - Michèle Losier, mezzosopraano
- Wagner, Valentinin ystävä - Jonathan Beyer, baritoni
- sotilaita, kyläläisiä, porvareita, henkiolentoja ja mielikuvitushahmoja - kuoro
Musiikki varastaa jälleen koko shown. Korviahivelevän kauniita melodioita. Runollisia, romanttisia, uljaita. Kapellimestari Nezét-Séguin (hurmaavan energinen menninkäinen!) tuntuu saavan paljon irti METin kiitetystä orkesterista. Tarkka, täyteläinen, hienostunutkin soundi. Hieno tunnelma. Tarinassa minua hieman häiritsi sen melkoisen voimakas ja asenteellinen uskonnollisuuden korostaminen. Toisaalta sen saattaa ymmärtää, sillä aikansa lapsihan tarina on, näyttämökuvan modernisoinnista huolimatta.
Gounodin oopperan voisi tiivistäen sanoa olevan nuoren, siveän ja viattoman, rakastuneen tytön murheellinen matka hyljätyksi, mielensä kadottaneeksi, epätoivoiseksi olennoksi. Poplavskaja suoriutuu Margaretan vaativasta roolista itse asiassa varsin hyvin. Näytelijäntyö on erinomaista ja hahmonsa läpikotansa uskottava. Äänensäkin toimii hyvin, korkeita ääniä lukuunottamatta, varsinkin lopun "Anges purs" -tertsetossa. Ei aivan puhdasta, eikä voimakaan ihan riitä. Hiukan on tuskaista katsoa, kuinka puristaen hän joutuu ylös kiipeämään. Tunne hipsahtaa myötähäpeän puolelle.. harmi :/ Urheasta heittäytymisestä Poplavskaja saa kyllä pisteet ja näyttelijäntaidoillaan pelastaa paljon.
Kaufmannin Faust on puolestaan kokonaisuutena oikeastaan yllättävän rauhallinen ja vähäeleinen, ei hurjan suuria tunteen leiskuntoja puoleen jos toiseenkaan. Ehkäpä rauhallisuus toisaalta sopiikin roolihahmon aikuiselle miehelle.. Faustista tulee nimittäin nuorenakin mielikuva, että hän on elämänkokemukseltaan vanhempi kuin miltä näyttää. Ikään kuin Mefiston taika toimisi enemmän ulkoisesti kuin sisäisesti. Faust saa vaihtokaupassa nuoren miehen olemuksen ja intohimon, mutta ei kokonaan unohdusta menneistä teoistaan. Samansuuntainen kaksijakoisuus leimaa tavallaan Faustin suhdetta Margaretaankin. Hänen käytöksessään tyttöä kohtaan vuorottelevat vaivoin hallittu intohimo sekä tämän aseistariisuvan viattomuuden edessä yhä uudelleen esille tulevat kunnioitus, ritarillisuus ja puhdas pyyteetön rakkaus.
Laulullisesti Kaufmann tietysti kerää jälleen kaikki haulit himaan. Oopperan alussa, Faustin ollessa vanha mies, hän pääsee laulamaan matalammalta kuin normaalisti, väläyttämään äänensä miltei baritonaalista puolta. Ja suoriutuu hienosti, vaikka ajoittain tuuminkin olivatko viikset tai mahdolliset poskitoppaukset(?) kenties hänelle normaalin luontevanselkeän artikulaation tiellä. Eräs ehdottomista helmistä: ihana, ihana tunteellinen ja intiimi Faustin ja Margaretan duetto 2. näytöksen lopussa "Laisse-moi, laisse-moi contempler ton visage". Jälleen kerran äärettömän kaunista ja herkkää ilmaisua Kaufmannilta. Hän on kyllä ilmiömäisen hyvä juuri pehmeätä, herkkää äänenkäyttöä vaativissa kohdissa. Äänensä on kuin soljuvaa, kultaista, aromaattista hunajaa. Niin paljon sävyjä ja lämpöä. Samalla äänessä on myös majesteetillista vahvuutta ja voimaa. Tummaa, sävykästä jalopuuta. Terästäkin löytyy, kuten 3. näytöksen alkupuolen välienselvittely Margaretan veljen Valentinin ja Faustin välillä osoittaa. Miekkailukohtaus on muuten perin uskottava, snaps for that!
Oopperan varsinainen herra ja hidalgo lavalla on selkeästi René Pape. Hän tuntuu heittäytyvän Mefiston rooliinsa antaumuksella. Papesta on aikaisemmin tullut mielikuva äärimmäisen keskittyneenä, vakavana ja hieman jäykkänä laulajana. Nythän hän vallan irrottelee ja on oikeasti hauska! Yleisöstäkin irtoaa naurunhörähdyksiä monessa kohtaa. Mefisto on sulava ja hienostunut aristokraatti. Kuin taikuri, tai kaikkia naruja käsissään pitelevä sirkustirehtööri, joka hurmaa, junailee ja johtaa tapahtumia suvereenisti. Oopperan edetessä Mefistostakin paljastuu paholaismaisempia piirteitä, kun hänen painostuksensa lisääntyy ja aikeensa käyvät selvemmiksi.
Margaretan sodasta palaava veli, Valentin, on ärsyttävän kirkasotsainen ja paatoksellinen sankari. Melkeinpä tarinan ilkein hahmo, varsinkin kun häneen liittyy vielä uskonnollisen oikeassa olemisen aspekti. On julmaa ja kertakaikkisen kamalaa kuinka hän ei voi antaa anteeksi sisarensa hairahdusta, vaan vielä viimeisillä henkäyksillään kiroaa tämän!
Michèle Losier tekee hienon housuroolin (l. travesti = miesrooli, jonka esittää nainen) Siebelinä. Hän on uskottavan reipas, innostunut ja hieman rehentelevä ihastustaan Margaretaa piirittävänä nuorena miehenä. Äänensä on erittäin kaunis.
Helmistä helmein hetki (ja todellakin kirjaimellisesti vain hetki, kaksi sanaa..): Kaufmannin huikaisevan upea diminuendo "J' taime" (kolmas kerta!) 1. näytöksen tanssikohtauksen lopulla. Jos kukaan laulaisi minulle noin, vannon, että kupsahtaisin kolmasti, vähintään ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti