Verdin Kohtalon voimaa - La Forza á la Verdi

Giuseppe Verdi: La Forza del Destino
Bayerische Staatsoper, München 050114

Scroll downwards for English..

Ohjelma - The program
Photo: me

Oi mikä elämys!! Kuulla noin upeita laulajia, noin monta samassa produktiossa. Kyyneleet silmissä pelkästä ajatuksesta. Kaunista musiikkia. Suuria surullisia tunteita. Lavasteistakaan ei ollut haittaa. Ja kun ei ole vertailuversiota nähnyt on kaikkeen tyytyväinen, ainakin melkein ;)  Tiivistelmä englanniksi.

Tärkein ensiksi: Jonas Kaufmann lauloi!! <3 Sitä ehdin päivällä jo spontaanisti kyynelehtiäkin, kun hyvät uutiset kuulin. Kävin aamulla toteamassa talon seinästä plakaatista nimensä, ajatellen että kaipa olisivat tuuraajasta siinä ilmoittaneet kun otsakkeena oli "Heute". Oli näetsen pelko pyrstössä ettei ehkä olisi vielä kuntoutunut, kun edellisen esiintymisensä joutui sairastuttuaan peruuttamaan. Onneksi lauloi. Oli upeaakin upeampaa häntä lavalla nähdä ja kuulla. Sielukas, ainutlaatuinen tulkinta.

Laulajat olivat kaikki todella huippuluokkaa. Tiesin sen jo nettinähetyksen perusteella, mutta aivan toiselta planeetalta on kuulla heitä livenä. Aijai, oh ja voi! Kyllä hemmotellaan oopperayleisöä Münchenissä!

Preziosillaa laulanut Nadia Krasteva oli nyt miellyttävän tasainen. En havainnut lainkaan niitä hieman kiusallisia kiekauksia jotka kurtistivat kulmiani striimissä. Vahva ja voimakas mezzo, komea ääni. Tapasinkin hänet ovella nimmarijaossa. Oli ihastunut kun kuuli minun tulevan Suomesta. Kertoi tulevansa Savonlinnaan ensi kesänä laulamaan Carmenia. Hmm, varmasti oikein hyvä Carmen, uskon. Vahva, tumma ääni, temperamenttia ja sopivaa näköäkin löytyy, ja kokoa ;) Voisipa vaikka mennä katsomaan..

Basso Vitalij Kowaljowista kaksoisroolissaan Markiisi-isänä ja Isä Guardianona pidin jo paljon häntä ensi kertaa kuullessani. Äänensä on ihastuttavan lämmin. Soinnukas ja syvä. Erittäin kaunis, surun hetkissä varsinkin. Virkistävää sitäpaitsi kuulla syvää kaunista normaalipainoista bassoa, vaikka tiedän ettei olekaan enää niin että matalan äänen edellytyksenä olisi myös suuret raamit.. Rauhallisesta lavaolemuksestaan pidin myös paljon.

Jonas Kaufmann (Alvaro) &  Ludovic Tézier (Don Carlo)
Photo: Wilfried Hösl / BSO

Ludovic Tézier Don Carlo di Vargasin roolissa (eikö nyt olisi voinut jotakin muuta nimeä keksiä, sotkeentuuhan näissä don carloissa..) oli niin ikään mielestäni livenä parempi. Hänen äänessään on ajoittain sellainen hieman minua häiritsevä jotenkin ahtaalta kuulostava sointi, ikäänkuin ääni tulisi enemmän nasaalina.. Nyt sekin oli suurilta osin poissa. Vahva, erittäin kyvykäs baritoni. Parhaimmillaan todella komean kuuloinen. Ja kuinka vaivattomasti äänensä soljuukaan. Wau! Erityisesti duetot Kaufmannin kanssa olivat hienoja. Roolinsa on melkoisen epäkiitollinen kyllä, hyviksiin on katsojan aina helpompi samaistua. Carlo on suurimman osan aikaa vihainen ja kostonhimoinen, ei niillä tunteilla yleensä kovin paljon kaunista laulettavaa saa! Aikamoinen kohtalo hänellä, jos ajatellaan että tarina menee niin kuin tässä versiossa tulkittiin, että Carlo on vasta poikanen nähdessään isänsä kuolevan ja että hän siitä lähtien elää elämänsä vain kosto mielessään. Mikä painolasti! Eihän hän saanut mitään mahdollisuutta edes suunnitella itse elämäänsä, piti vain maksaa isien velkaa. Poikaparka! Karmaisevan läheltä riipaisee näitä nykyajan sukukostoja aihe vieläkin..

Eipä saanut Leonorakaan tavallisia kortteja, vaikka oikeastaan kuvio 'rakkaudessa pettynyt neito sulkeutuu luostariin' onkin tuttu. Tässä tarinassa tosin lähtökohdat ovat pikkuisen erilaiset heti kättelyssä, eikä Leonorakaan suostu tarjottuun luostarivaihtoehtoon. Ja ihan oikeista syistä! Joskin aika erikoista lie, että hän pitää luostaria liian turvattomana, avoimena. Erakon luola on siis hänelle oikea vaihtoehto. Runsaasti roolissa on rukoilua, kuten Anja Harteros haastattelussa totesikin. Miellyttävää että näyttämösovitukseen oli osattu tehdä mukavasti vaihtelua näiden rukousten osalta. Ei alkanut haukotuttaa missään vaiheessa. Eikä varsinkaan Harteroksen laulua kuunnellessa! Näin ja kuulin häntä livenä nyt ensimmäistä kertaa. Upea ääni. Yksi kauneimmista mitä olen koskaan saanut kuulla. Mielettömän kauniit kuulaat korkeat äänet. Selkeän puhdas ja kirkas muutenkin. Esiintymisensäkin oli mielestäni paljon vapautuneemman oloista kuin usein ennen, varsinkin yhteispelinsä Kaufmannin kanssa. On ehkä hyvä esimerkki vieressä vaikuttanut.. ;)

Jonas Kaufmann Don Alvarona oli niin täydellisen upea kuin vain olettaa saattaa. Roolinsa on kovin fyysinen. Paljon vauhdikkaita kaksintaisteluja tai sitten muuten vain hän saa laulaa melko mahdottomissa asennoissa. Tärkeimmän aariansa "La vita è inferno all'infelice.." (3. näytös) Alvaro aloittaa makuulla vatsallaan pöydän alla. Hetki myöhemmin vakavasti haavoituttuaan laulaa taas makuulla "Solenne in quest'ora..", nyt seljällään ja sillä samaisella pöydällä. Ja kuinka kauniisti! Sydän särkyy kuunnellessa. Carlo tukee häntä puoliksi istumaan. Eikai siinä voi henkikään kunnolla kulkea ja varmasti joutuu lihaksia jännittämään. Ja silti, kuinka helposti, upeasti ja uskottavasti hän laulaa. Uskomatonta! Kaksintaistelut eivät myöskään liikkuvuudessaan lie niitä helpoimpia paikkoja laulella. Ei hidastanut kumpaakaan, Tézier-Carloa tai Kaufmannin Alvaroa. Loistavaa laulantaa. Taistelut olivat ohjauksellisestikin oivaltaen toteutettuja mielestäni. Ei pelkkää simppeliä tikarinkalistelua vaan ennemminkin aika modernia puukkohippaa. Aidon tuntuista jopa. Tykkäsin kovasti. Erityisen riipaiseviksi ne tekee Kaufmannin loistava näyttelijäntyö. On lumoavaa seurata hänen heittäytymistään hahmojensa syövereihin. Hän tekee niistä niin tosia! Alvaron sisäinen tuska ja piina järjen äänen ja ryöpsähtelevien tunteiden välillä, hänen kamppailunsa kun hän koettaa niin kovasti olla hyvä ja silti sortuu Carlon yllytyksiin. Raastavaa! Upeaa!

Jonas Kaufmann (Alvaro) & Anja Harteros (Leonora)
Photo: Wilfried Hösl / BSO

Illan esitys oli kyllä tenoritähden juhlaa. Ylitti jopa livestreamin, mikäli nyt sellaista suurenmoisuutta saattaa mitenkään parantaa.. Silti minusta Alvaron ja Leonoran ensimmäisen näytöksen duetto (jos heidän 'keskusteluaan' sellaiseksi kutsua voi) oli nyt onnistunempi. Laulajilla oli jotenkin parempi yhteys keskenään ja näytteleminenkin oli luontevampaa. Streamissä Kaufmannin Alvaro vaikutti ehkä juuri alussa pikkuisen liiankin innokkaalta, hätäiseltä ja eleistä tuli aavistuksen ylikorostuneita. Nyt ilmaisu oli mielestäni rauhoittunut oikealle tasolle. Eikä moiseen muuten kiinnittäisi huomiotakaan, mutta kun hän tapaa olla niin yhtä rooliensa kanssa ja luonnollinen. Kenties nauhoitus vähän jänskätti.. Inhimillistä. Suloisesti :) Nyt mietin, että josko hän hieman varoi ääntänsä alussa.. vaikkei kokonaisuutena siltä vaikuttanutkaan. Ei ollut laulaminen työlästä tai vaikeaa missään kohtaa. Ehkä hieman keskittyneempää vain. Se taas puolestaan ei haitannut lainkaan. Lisäsipä vain tulkinnan taskokkuutta ja koskettavuutta. Loistokasta ja äärettömän kaunista. Pehmeät pianonsa olivat jälleen minulle rakkaimmat <3 Helposti kajahtavat korkeat ja fortet olivat ällistyttävänkin voimakkaat. Suurin ihmetys oli jälleen se kuinka hyvin jokainen ääni, pieninkin, kuului. Mitä ilmeisimmin loistava tekniikka ja täydellisesti hallussa. Akustiikkakin varmasti auttaa. Niin ja se, ettei orkesteri jyrää.

Sillä sanottakoon Asher Fischistä puikoissa mitä tahansa - en oikein ymmärrä miksi hänelle buuattiin striimissä, osin kai nytkin, en kuullut niin tarkasti - minun korvilleni hän ei ainakaan soitattanut liian lujaa. Muuta en osaa arvioida, kun en sävellystä juurikaan vielä tunne, eikä ole ennakkokokemusta muista versioista vertailukohtana.

Kuoro oli niin ikään hieno. Erityisesti pidin kastekohtauksen mieskuorosta sekä 2. näytöksen siitä osuudesta missä Leonora laulaa valokeilassa mieheksi pukeutuneena muiden ollessa pimeässä. Häntä tukevat taustalla munkkikuoron lisäksi ainakin Carlo ja Preziosilla sekä joku tenori, en nähnyt valojen puuttuessa kuka, epäilen sitä alun hovimestarihahmoa. Voi jeskamandeera että soivatkaan äänet kauniisti! Pari aivan mielettömän upeaa korkeamman miesäänen kohtaa. En tiedä lauloiko Tézier vai se hovimestari, mutta oijoi kuinka upeaa! Saa Verdi laakeriseppeleen tuosta hyvästä! Pieni juttu, ja minä taas ihan pähkinöinä :) Rataplanin chorus oli myös hieno. Eikä vähiten siksi, että kuoro lauloi seljällään maaten. Kaikki! Pakko varmaan olla monitorit jossakin lavalla, että näkevät maestron lyönnit.

Ohjaukselle ja näyttämökuvalle hieman nyrpistelin ensimmäisellä kerralla. Tuntui kovalta ja karkealta. Nyt livenä nähdessä oikeastaan mikään ei haitannut. Välimatka taisi helpottaa ;) eivät tulleet lähikuvat silmille. Päinvastoin pidin siitä, ettei näyttämöä oltu tungettu täyteen lavasteita ja tapahtumia (kuten esimerkiksi Il Trovatoressa..). Mielestäni laulajat ja musiikki saivat sopivasti tilaa. Se minusta oopperaesityksissä tärkeintä onkin. Suurinta osaa kuvista en varmaankaan ymmärtänyt, mutta ei sekään minua häirinnyt. Olin vain äärettömän tyytyväinen musiikilliseen antiin ja saatuani kuulla noin loistavia laulajia.

Loppukiitoksissa tuntui kuin salissa olisi ollut kollektiivinen kiitollisuus ja ihastus siitä että kaupungin oma kultapoju oli takaisin lavalla ja laulukunnossa. Sellainen erityisen lämmin tunnelma. Toki esiintyjät kaikki saivat ansaitusti osansa taputuksista ja olivat silminnähden hyvillään ja iloisia, ihmeissäänkin villiintyneestä yleisöstä, joka otti heidät vastaan kerta toisensa jälkeen hurjasti taputtaen, tömistäen ja Bravo-huudoin. Yhtäaikaiset rytmikkäät taputukset taisivat tehdä suurimman vaikutuksen :) Täysin ansaittuja kaikki. Upea, unohtumaton ilta.

---

Photo: http://medicine-opera.com

La Forza del Destino (synopsis in English)

What an experience! To hear such glorious singers, and so many in the same production. In tears. Beautiful music. Grand emotions. Even the staging was ok, no big disturbance there. And having no previous experiences of it, I was happy with mostly everything.

First things first: Jonas sang!! <3 Was already emotional over that during the day when I heard the good news. Went over the theater in the morning to witness a poster on the wall with his name on it and thought that probably they'd announced the replacement there had there been one because the caption on the poster read "Heute" ("Today"). There had been some anxious waiting of the news for a few days, because he had had to cancel the previous performance due to illness. Thank God he was all well now, and sang. It was thrilling and absolutely wonderful to hear and see him on stage. A soulful, one of a kind Alfredo. As he only can be.

It must be said that all the singers were of top quality. I knew that already, based on the livestream I saw earlier. But to see and hear them there on the spot with your own eyes and ears.. oh my! Can't say nought but the opera going audience in Munich is sure treated well!

Nadia Krasteva singing Preziosilla was more even now, I thought, than in the stream. Couldn't find a hint of those somewhat painful squeaks I had frowned at before. Strong sure mezzo, a handsome instrument. Met her at the stage door, too. She was pleasantly surprised to find me coming from Finland and told she will come to Savonlinna next summer, to do Carmen. Hmm, that's interesting, she'll make a nice Carmen, I'm sure. Has the voice, strong and dark, the temperament, the looks :) Might go and see..

I very much liked bass Vitalij Kowaljow in his double role as Il Marchese and Padre Guardiano. He has a wonderfully warm voice, vibrant and deep. Extremely beautiful, particularly in sorrowful moments. Loved it. Besides it was refreshing to see and hear a good solid bass without a weight problem, even though I know it's not like that anymore.. not a prerequisite for a low voice to have voluminous body as well, I mean. Liked his understated stage presence too.

Ludovic Tézier as Don Carlo di Vargas (come on, master Verdi, couldn't you have thought of another name.. all these don carlos make me confused..) was also better live. His voice tends to have a certain slightly irritating somewhat constricted quality, more nasal sounding than I'd like.. now it was all but gone, or at least I wasn't bothered by it. His baritone is very strong, and very able. At its best really strapping. And how easy it flows, wow! Especially the duets with Mr. Kaufmann were magnificent. The role is rather ungrateful really, good guys are always easier for the audience to identify with. Carlo is most of the time angry and vindictive, not very pretty emotions, or ones you'd get something beautiful to sing with. His lot really isn't an easy one, assuming the story goes as it was interpreted in this version.. that Carlo is a mere boy witnessing his father's violent death and living ever since with the revenge in mind. The weight of vendetta! I mean he never had any chances whatsoever to even map out his life for himself, all he did was with one purpose only: to pay for his dad. Poor boy! Sounds shockingly familiar with the news of present day family vendettas..

Jonas Kaufmann (Alfredo) & Anja Harteros (Leonora)

Neither was Leonora dealt an easy hand. Although the pattern 'damsel disappointed in love secludes oneself in the cloister' sounds rather familiar. This time though the basis is a bit different, and Leonora doesn't take the cloister option. For the right reasons, I might add, even though it is quite unusual to regard the cloister too open and too unsafe, but it is the right decision for her. A recluse cave it is then. There's a lot of praying for Leonora, as Ms Harteros commented on in an interview about her role. What a pleasant thing to see so much elegant variation in her interpretation of these prayers! Must be a tricky task to stage. Now it was never boring, especially with Ms Harteros' exquisite voice. Saw and heard her now live for the first time. Without a doubt one of the most wonderful voices I've ever had the pleasure of hearing. Soaring high, crystal clear with a glorious ease and lucidity. Angelic. Her onstage persona, too, I think, has progressed a great deal from what she used to be. Much more free and easy and vibrant, particularly when partnering Mr. Kaufmann. Maybe it has rubbed off on her.. ;)

Jonas Kaufmann as Don Alvaro was as glorious, gorgeous and great as one could expect. The role is quite a physical one. Lots of daring action-packed duels or otherwise impossible spots for him to sing in. Alvaro's biggest aria "La vita è inferno all'infelice.." at the beninning of Act 3 he starts singing lying down on his stomach under a table. A moment later after having been fatally wounded he sings again lying down, on his back this time and on the same table "Solenne in quest'ora.." The most moving heart-wrenching thing you could have! And he's sprawled on the table, half sitting, Carlo supporting him!! Can't have an unobstructed flow of air there. But how effortless and brilliant he sounds, and how true!! Amazing! The duels are surely not the easiest spots to sing at either, with sudden fierce movements. No hindrance to either of them, Messrs Tézier and Kaufmann. Outstanding singing all along. And they were really exciting too, the duels. Niftily staged, not just a simple clatter of daggers here and there, but a rather modern set of knife fighting, I thought. Surprisingly authentic. I was impressed. What made the duels even more harrowing are Mr. Kaufmann's brilliant acting skills. His willingness to dive deep into his characters is fascinating and extremely moving to follow. He makes them so true! Alvaro's inner torment between reason and rush of feelings, his palpable battle of trying his hardest to be good and yet succumbing to Carlo's goading. Ahh, heart-rending!

Alvaro (Jonas Kaufmann) & Carlo (Ludovic Tézier) duelling
Photo: Wilfried Hösl / BSO

Tonight's performance was a real triumph for Mr. Kaufmann. Even topped the live stream, if it is indeed in any way possible to top such greatness.. Still, Alvaro and Leonora's duet (if you can call the conversation that ;)) in Act 1 was better now, I thought.  They connected better and were both more natural. In the stream Alvaro was perhaps a bit too anxious and hasty there at the start, his gestures slightly over-emphasized. Now it was more calm and on the right level. One wouldn't really notice these things, were it not for Mr. Kaufmann's extraordinary quality of acting.. he is normally so thoroughly in tune with his characters and very natural. Perhaps the filming added an extra bit of tension.. Which is perfectly understandable, and rather sweet and endearing really :) Now I was wondering if he maybe was a bit cautious with his voice at first.. although in general he did not hold anything back. And it's not that his singing seemed in any way difficult or trying. On the contrary, it was as easy and free flowing as ever. Just perhaps a tad more focused. Which I did not mind at all. If anything I thought it lent an altogether commendable earnestness and a deep sense of high quality  to everything he did throughout the performance. Magnificent and very very special. It was again his delicate soft piani that were the most dear to me <3 Furthermore, I thought his high notes were effortlessly resounding and fortes amazingly strong. The greatest wonder to me was that I could hear him so clear and well, each and every sound, even the most delicate ones carried absolutely beautifully. He must have superb technique and master it perfectly. Great acoustics in the hall probably help too. And the fact that the orchestra wasn't overpowering.

For whatever is said of Asher Fisch's conducting, - don't really understand why he was booed at in the livestream, maybe now too, I didn't hear that well for all the applause - I think he at least did not make the orchestra play too loud. I can't tell otherwise, not being an expert, and not really knowing the piece that much yet.

The choir was also very good. I particularly liked the male choristers at the baptism scene and the part of Act 2 were Leonora sings dressed as a man at the spotlight and the others are in the dark. The choir sings in the background and Carlo and Preziosilla join in, as well as a tenor voice, whom I did not see but I think it was the butler from the Overture scene. How beautifully do their voices blend! Took my breath away <3 A couple of passages with the high male voice were so gorgeous. I don't know if it was  Mr. Tézier singing those or the butler, but oh my.. out of this world!  Salutes to master Verdi for that! A small detail like that and I'm all over the place.. :) Hih! The Rataplan chorus was excellent, too. Not least because of the choir singing lying on their backs, all of them! There must have been monitors somewhere on stage for them to see the Maestro.

I wasn't that convinced with the staging and directing when I watched the live stream broadcast. Seemed somewhat bleak and stark. Now seeing it live I wasn't really bothered by anything at all. The distance must have helped, close-ups weren't too close ;) I rather liked that there was space on stage and that it was not stuffed to the brim with sets and scenes and happenings (as for instance was the case with Il Trovatore..). That to me is the main purpose of setting and scenery, to support and illustrate the story and give ample room for the singers to give their best. This was met here, quite well. Of course there were pictures I didn't fully understand, but that didn't bother me either. I was just so happy with the music and the experience in general and pleased as punch of having the opportunity to hear such glorious singers.

Jonas Kaufmann (Alvaro), Vitalij Kowaljow (Padre Guardiano), Ludovic Tézier (Carlo) & Anja Harteros (Leonora)
Photo: Wildfried Hösl / BSO

At curtain call it seemed as if there was a collective feeling of gratitude and delight in the audience that their favourite tenor star was back on track, all well and singing fabulously. A dose of extra-special warmth and good vibes in the air. All the performers had their fair share of the cheers and were clearly pleased and happy, even amazed at the audience going wild for them, shouting Bravo / Brava / Bravi, applauding enthusiastically and stamping their feet to no apparent end. The rhythmical clapping in unison seemed to make the biggest impact ;) Well deserved, all of it. A very special, quite unforgettable evening.

Iloitteleva Don Pasquale - Cheerful Don Pasquale

Gaetano Donizetti: Don Pasquale
Kansallisooppera - The Finnish National Opera, 30.10.2013

scroll down for English..

Talo Töölönlahden rannalla korkattu. Nätti talo. Hienoja taideteoksia lämpiössä. Salissa istuin rivillä 6, taaempaa olisi nähnyt tekstityksen paremmin, ilman ylös-alas kurkkimisia. Ensi kerralla aion olla viirun viisaampi. Toisaalta oli tietysti kiva nähdä myös esiintyjien ilmeet. Akustiikkaa jäin vielä makustelemaan. Ei niin hyvä, ainakaan siihen permannolle, mitä odotin. Alkusoitossa piccolo tööttäsi hieman liikaa, riipien, muutenkin sointikuvalla oli taipumusta jäädä etenkin forteissa jotenkin sotkuiseksi. Hiljaisemmat kohdat erottuivat kauniimmin. Ajoittain tuntui myös, että laulajat jäivät orkesterin alle, alussa varsinkin. Ehkäpä vola oli hieman liian isolla. Väliajan jälkeen asia tuntui korjaantuvan. Hyvä niin. Tarinakin parani edetessään. Lopussa herui jo yleisöstäkin naurahduksia.

Ohjelmalehti (Photo: me)

Asetelmaltaan Don Pasqualen tarina muistuttaa kovasti Sevillan Parturia. Molemmissa iäkäs poikamies vastustaa kahden nuoren avioitumista. Neuvokas baritoni justusripattina keksii juonen jolla nuoret saadaan yhteen. Hauskoja käänteitä, huiputusta ja valepukuja. Lopussa kupit kääntyvät tietysti kaikille oikeinpäin ja onnellisesti, opetusta unohtamatta. Tässä juonitiivistelmä englanniksi.

Nimiroolin Hannu Forsbergistä pidin kovasti. Miellyttävä bassobaritoni, joka omaa taidon olla luontevasti roolissa lavalla. Kolmannessa näytöksessä kypsyi komeasti ja kuuluvasti matalimpiinkin ääniin. Muhevaa. Olemukseltaan hänen Pasqualensa oli itse asiassa hyvin charmantti. Olisipa saattanut Norina/Sofronia hyvinkin lipsahtaa kässäristä ja vaihtaa tunteittensa kohdetta oikeasti.. ;)

Juonikkaan Tohtori Malatestan roolia lauloi Ville Rusanen. Salskea ja ilmeikäs esiintyjä, viihdyttäväkin. Hänet myös Figarona nähneenä, tuli olo kuin olisi seurannut lähes samaa roolia, vain eri sanoilla. Olisi kiintoisaa kuulla häntä vaihteksi hieman vakavammassa roolissa. Seurata kuinka hän sellaisen tekisi. Äänestähän ei tarvitse huolehtia, se kyllä toimii.

Tenori Tuomas Katajala lauloi ensilikistäjä Erneston roolin. Mielenkiintoinen ääni, lähinnä kai tyypiltään Leggero. Välillä vaikuttaa kuin tulisi hieman pinnistäen, puristaen, ohuelta ja yhtäkkiä avautuukin vaivattoman kauniisti kajahtava ylärekisteri. Wau! Saatan tehdä hallaa arvioillani, tarkemmin asioista tietämättä, mutta jotenkin jäi mielikuva kehon jännittyneisyydestä.. siitä lie seurasi pinnistyksen vaikutelmakin. Sen toivoisin pois. Ja ehkäpä lisäksi hieman vivaihteikkaampaa näyttämöilmaisua. Kaunis serenadi "Com' e gentil" Norinalle 3. näytöksessä kitaroiden ja tamburiinin säestyksellä. Tässä näyte maailmalta Juan Diego Florezilta.

Hanna Rantala - Norina
(Kuva: Kansallisooppera/Heikki Tuuli)

Naiskauneutta edusti sopraano Hanna Rantala Norina/Sofroniana. "Nuori köyhä leski", kertoo esittely Norinasta. Sanoisin, että leski on kyllä melkoisen reipas ja iloluonteinen, eikä vaikuttanut tässä versiossa järin köyhältäkään ilmestyessään palazzonsa terassille simpsakassa ranta-asussa :) Olemukseltaan, ilmeiltään ja eleiltään Rantala istui rooliin uskottavasti. Ääneen kaipasin lisää rikkaampia sävyjä. Ensimmäisen näytöksen aaria jäi vielä aika laimeaksi, joskin koristelut kulkivat kylläkin nätisti. Kasvunvaraa siis, mutta paljon myös potentiaalia. Mielelläni kuulisin tätä nuorta sopraanoa lavalla toistekin.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen valinta sijoittaa tapahtumat 1950-luvun Sisiliaan oli mielestäni varsin onnistunut. Lavastus, josta vastasi Hannu Lindholm, oli erittäin kaunis ja yksityiskohdiltaan rikas. Pyörivää näyttämöä hyödynnettiin upeasti ja valosuunnittelu loi hienoa syvyysvaikutelmaa. Tuumin jopa josko paketti oli liiankin kaunis sisältöönsä nähden.. upeat kuvat nostivat odotusarvoa, johon musiikillinen taso ei tainnut aivan kaikilta osin yltää. Tasapainoisempi kokonaisuus olisi kenties ollut miellyttävämpi. Toisaalta miksipä piilottaa kynttilää vakan alle, jos kerran osaamista löytyy. Iloksensahan noita katseli toki. Joskin oopperassa ikään kuin odottaa musiikin olevan pääasia.. Toivoa sopii, että panostusta löytyy maastamme sillekin saralle. Näinä aikoina varsinkin.

Hieno idea oli niin ikään tuoda orkesterin soittajia lavalle. Toinen näytös alkoi käsiohjelmassakin kaunopuheisesti kuvaillulla haikealla trumpettisoololla, jota ei siis kuultu montusta, vaan orkesterin soolotrumpetisti Esko Savioja soitti sen lavalla, rooliasussa! Kohtaus oli muutenkin onnistunut, satamakapakan tiivis tunnelma miltei käsin kosketeltava Erneston laulaessa tuskaansa rakastetustaan eroon pakotettuna ja suunnitellessaan pakoa merille. Toisen kerran muusikkoja oli näyttämöllä edellä jo mainitussa Erneston 3. näytöksen serenadissa. Kitaristit ja tamburinisti, hekin rooliasuissa. Herkkä serenadi toimi hyvin säestyksen tullessa läheltä ja kuva oli totuudenmukainen.

Hannu Forsberg & Ville Rusanen   (Kuva: Uutisaalto)

Parasta: Don Pasquale-Tohtori Malatesta duetto "Cheti, cheti immatinente.. Aspetta, aspetta cara sposina" 3. näytöksessä. Hieno, huima ja hilpeä! Herraveijarit Forsberg & Rusanen intoutuivat irrottelemaan varsin komeasti. Juhuu ja taputuksia! Klippi vie Metropolitan Oopperan esitykseen v. 2010, rooleissa siellä John Del Carlo ja Marius Kwiecien.





First visit at the Finnish National Opera. Nice house. Beautiful artwork at the foyer. Had seats at the stalls, 6th row. Would have been easier to follow the surtitles a bit farther back, without constant looking up and down. A notch smarter next time, although I did enjoy seeing the faces and expressions of the performers properly. The acoustics left something to be desired. Not as good as I'd expected, at least down at front stalls. Piccolo was a tad too loud at the Overture and the overall tonal image was somewhat smudgy, especially at forte moments. The piani passages were more subtly discerned. At times it seemed that the orchestra played a bit too loud, especially in the beginning. After the interval things got better. The story seemed to improve, too, going on. Sniggers, giggles even laughs were heard from the audience towards the end.

The storyline in Don Pasquale resembles greatly that of The Barber of Sevilla. Both have an elderly bachelor opposing to the wedding plans of a young couple. A resourceful baritone acts as a go-between and devices a plan to bring the lovers together. Funny twists and turns ensue, not forgetting disguises and shenanigans. In the end things turn out right and everybody's happy. Sure, there's a moral, too.. :) Read the synopsis in English.

Hannu Forsberg in the title role presented a truly likeable bass baritone with heaps of natural charm and a very nice presence on stage. Liked him a lot. Towards Act 3 his voice had warmed up beautifully to reach even the lowest pitches. Rich and sonorous. His Pasquale was in fact a real Charmeur. Would not have been surprised to find Norina/Sofronia deviate from the script and switch her affection from Ernesto to.. ;)

The inventive Dr. Malatesta was performed by baritone Ville Rusanen. A strapping, spirited entertainer, always a pleasure to watch and listen to. Having seen him onstage as Figaro, too, it seemed that this role was from the same mold, save for differing text and tunes. It would be nice to see him in a different role, for a change, perhaps a more serious one. To see how he'd tackle that. The voice is there already, no doubt about that.

Tenor Tuomas Katajala played the lover-boy Ernesto. He has an interesting tenor voice, type Leggero, I'd guess. Sometimes seeming slightly strained, pressed or quavery, yet suddenly opening up into an effortless, resounding upper register. Wow! I might very well be very wrong, ignorant as I am of things really to do with singing, but I had a feeling there was a certain tenseness in him (the back, the shoulders), maybe causing the strain.. That, I wish, would be gone. And to have more varied acting skills to complement the voice would be nice, too. Ernesto's Act 3 serenade "Com' e gentil" to Norina in the dusky garden was nevertheless very beautiful. Here sung by Juan Diego Florez.

The female leading role of Norina/Sofronia was sung by soprano Hanna Rantala. "Young penniless widow" said the programme of Norina. A pretty merry and cheery she was, I thought, and didn't seem very poor either appearing on the terrace of her palazzo in a smashing, sassy bathing suit! Ms Rantala looked the part alright, in her voice I'd have liked to have heard more nuances and body. Norina's big Act 1 aria was yet somewhat tame, although the flourishes went well. Lots of potential there, if also room for growth. Would definitely like to hear her again, though.

Setting the story in Sicily in the 1950's was a smart move from the director Tuomas Parkkinen. The stage looked gorgeous, the sets designed by Hannu Lindholm were beautiful and full of thoughtful detail. The revolving stage was well taken advantage of, great lighting building up the atmosphere, adding lovely depth and bringing out the best of the designs. Maybe the package was even too beautiful.. gorgeous pictures raising expectations, which the performance did not otherwise fully meet. A more balanced show would perhaps have been more pleasing. On the other hand, why hide your light under a bushel. It sure was a pleasure to see such set design talent, although in opera one would expect music to be the main focus.. One can only wish there'll be continuous support and investment in our country for music studies, too. In particular at times like these.

Ernesto (Tuomas Katajala) contemplating sailing off.
(Photo: FNO / Heikki Tuuli)

Another great idea was to bring musicians on stage. Act 2 opened with a wistful trumpet solo, eloquently described on the programme and played by the orchestra's solo trumpeter Esko Savioja, not from the pit, but on stage and in costume! The scene was a success overall, the dense atmosphere of a seaside tavern almost palpable with Ernesto lamenting his lost love and planning to sail off. Another scene with musicians on stage was the aforementioned Act 3 serenade scene. Two guitarists and a tambourine player, also in costume, accompanied Ernesto delicately, creating a nice, truthful picture.

A moment to remember: Act 3 duet with Don Pasquale & Dr. Malatesta: "Cheti, cheti immatinente.. Aspetta, aspetta cara sposina". Splendid! Cheerful! Cracking! Them two roguish gents Forsberg & Rusanen let their hair down brilliantly :) Bravo! Clip to Met 2010 performance by John Del Carlo & Marius Kwiecien.

Massenet: Werther

Mannheim, Nationaltheater - Oper, 13.04.2013

A pleasant wake up call on Sunday morning, a myriad of church bells tolling, clinking and tinkling, and twittering blackbirds soloing on top. An exotic treat to someone eagerly awaiting Spring to come, so far in vain, back home. Wonderfully warm Sunday it turned out to be, too. Must have been over +20.

Jonas Kaufmann & Marie-Belle Sandis     Photo by Michel
Source: Morgenweb

But the reason I was in Mannheim wasn't Spring. It was - might as well own up to it - my Lieblingstenor Jonas Kaufmann. Had managed to get tickets, albeit far and high, to one of his performances, usually they sell out like fire. Maybe somewhat smaller theatres (as comparison to, say, ROH, La Scala, Vienna, Munich..) are the trick.

Was pleasantly surprised to actually see quite well from my balcony seat. Nice view to the stage, close-ups were of course out of my limited sight, sans opera glasses. Haven't yet developed my new hobby to such levels of fancy gear. It's coming, though, I think. Any day now..

Staging and set, costumes alike, were gracefully modernized. The palette consisted mostly of dark colours. Singers wore smart suits and dresses. Simple chic. The set was black and white with a clever semi-opaque backdrop covering half of stage left. There was a stylized tree drawn on it. Stage right was set up by a built-in living room of a house. Behind it a steeple of a church could be seen. Perspective was created with lighting. Nifty. The set seemed to work well. The only thing I found a bit challenging was the rather bare and basic skeleton of a house in Act 3 that was to depict both Charlotte & Albert's home and Werther's lodgings. Couldn't have guessed a change in scenery, had I not been familiar with the story. A leap of faith was in order. But no biggie, that, really. After all, it was the people on stage who were the main focus.

The cast was, on the whole, very good. Well played and sung throughout. The minor roles were perhaps not that strong, but they, too, filled their slots quite adequately. The four main characters (Charlotte, Sophie, Werther and Albert) were all highly enjoyable and Mr Kaufmann in the title role was in a class of his own. The two sisters, Charlotte (Marie-Belle Sandis) and Sophie (Katherine Göres), did by no means fall back very far. Beautiful singing from both of them. Especially delighted by Sophie. A very well portrayed sweet and fresh young girl with a beautiful, sparkling tone of voice. Charlotte likewise was very good. Hers is more dramatic a role, as well as considering voice quality. Ms Sandis has a pleasing darker and chocolaty tone. Liked her a lot. Her acting was convincing, too. Seemed she shone particularly alongside Mr Kaufmann, in their scenes together. Not a bad place.. :) Nice chemistry.

Him I hardly recognized when he first appeared on stage in Act 1. He looked so young! And slender and small in his dark smarts. What a makeover from Parsifal (where I last got the sight of him)! Perfect for Werther, the young artist. Impeccable singing, too, as could be expected. Smiled like a loony at his gloriously resonant fortes and heaved quivering sighs whenever his honeyed tender pianos hit my ears. A feast for them drums, like I knew it would be. I'll probably never cease to wonder how a human voice can be so marvelously, exquisitely beautiful. Truly amazing. A sheer bliss and joy to listen to. And his acting skills must be equally praised. He's a natural on stage. Always a pleasure to follow. Seemed surprisingly well adapted to the new sets, surroundings and colleagues around him. After all, there can't have been too much time for rehearsing! Looked like he belonged there, like he'd always been there. Loved his (i.e. Werther's) timid wonder on the face of budding love in Act 1. And his Act 2 polite, slightly embarrassed yet firm decline to switch his affections to the more available unattached younger sister, as prompted by Albert. There was some nice bonding between the rival suitors even. An endearing reluctantly hesitant but friendly punch on Albert's shoulder in Act 2, after he expressed sympathy for Werther's former affections for his wife. Thomas Berau did a handsome, even likable Albert. A pleasing baritone. Would be nice to hear him in a more substantial role.

Having seen the Paris 2010 production exquisite finale numerous times, this one left me ever so slightly disappointed. Well, not really, but still.. there was no bed and no proper kiss. He did, however, fall on her arms convincingly and lay there beautifully. Her supporting him was heart wrenching. The kiss on the palm (she kissed his and then helped the hand to his lips) was beautiful and poetic. And most of all, he sang like an angel. Stretched on the floor! How ever do they do that!! Amazing. Deeply moving, too.

The audience went wild with applause, whoops and bravos, especially for Mr Kaufmann. No doubt about who was the star of the evening. The other three principals got their fair share as well. Lost count on curtain calls, dozens it must have been. And the signature line at the foyer was mindboggling. A very nice touch from the opera to organize that, must say. All went efficiently and smoothly, as one can expect in Germany. There was a warm, joyful, happy feeling in the house. He was very generous with his time, patiently signing people's discs, photos, programmes and graciously exchanging a few nice words with everyone. Remarkable. Sweet.

Great evening. Splendid experience. Happy as a lark :) 

Don Carlo. Ancora.

Jonas Kaufmann & Anja Harteros
Photosource

Some sweet soul has shared the Bayerische Staatsoper version of Verdi's Don Carlo on the Net. Eternally grateful. Completely made my day.

Watched the opening night live webcast little over a year ago, Jan 2012, if I remember correctly. Spellbound then and even more so now. Must have caught me on an extra-emotional moment today, such was the extent of the waterworks. Or maybe I just understood it deeper now. The first time most of the energy is usually spent on just concentrating on trying to make out what's happening. Especially without surtitles. And in a really foreign language like Italian. I so wish I knew more than your average culinary terms. Not much of an assistance on opera world ;)

Munich boasts a shining stellar cast for this Don Carlo. The title role of a disillusioned Spanish prince is sung by their very own superstar-tenor Jonas Kaufmann. Soprano Anja Harteros portrays Elisabeth, Princess of Valois, France, his love interest (and, incidentally, the king's, too, for that matter!). King Philip II is the ever-dapper bass René Pape, this time sporting a greyed do to heighten the age difference. The moving and motivating role of Rodrigo, Marquis of Posa, is sung here by baritone Boaz Daniel, though the original cast list would have had Mariusz Kwiecien onstage. He was indisposed at the time, sadly. Russian mezzo Anna Smirnova plays Princess Eboli, Elisabeth's opportunistic lady-in-waiting. The frightening and awe-inspiring role of the Grand Inquisitor is most efficiently boomed by an American bass Eric Halfvarson.

What struck me visually the most the first time I saw this Don Carlo, and even now, was how dark the stage is most of the time. You get used to it as the story goes on, and there are some brighter, or rather, more colourful moments. But as a whole, it is a very dark set. The stage is lit indirectly, light mostly coming from the doors to the sides and back. The only sources of light onstage are a few candles, and a pyre on Act 3, Scene 2. Much of the general absence of light is also due to the costumes being almost solely black. The Grand Inquisitor is just about the only character who has colour. His robes are of ecclesiastical purple. The King and Queen do wear red and gold ceremonially, but even their costumes have black as a base colour. This lightlessness is probably there to add to the general grave and gloomy mood of the piece. Point achieved. But couldn't the performers have had a tad more colourful or brighter outfits, if only to better distinguish them from the black background? Now it sometimes seemed that all I could see were floating faces and hands. Furthermore, the whole of Act One, the Fontainebleau scene, is staged under blue light. Deep in the forest? Night time? That's what it suggests. Ok, with gritted teeth, if it says so in the libretto. But the blue light makes distinguishing a tricky task and frankly does not really caress the features of even such beautiful people as Ms. Harteros and Mr. Kaufmann. A lot of rather unpleasant shadows.. Hmm, would have had second thoughts as a director / set designer (or whoever is responsible for them lights) on that.

Musically I have no complaints. Beautiful tunes. Splendid score. Lovely lines. Melancholy feel no doubt also strikes a special chord on Scandinavian ears. Like this very, very much. Might even be my favourite Verdi. The performers do well, too, especially the three principal ones.

Rene Papè & Eric Halfvarson
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Mr. Pape in his King's lament of unrequited love at the beginning of Act 4 ("Ella giammai m'amò!") is thoroughly believable and touching, and his bursts of jealousy ring true. The King is not really very likable a character. I mean, it's a dirty rotten thing to snatch away your son's fiancée. Couldn't help but wonder what's wrong with him. Where's his father's love? Is it because the Infante was of his previous marriage? Too painful to remember perhaps? Or is it rivalry, the young vs. the old? Reluctance to pass on the reign, to let go of the status? Or is he simply a pawn on a political game run by the Grand Inquisitor? There are glimpses of a better relationship between father and son, but then the King gets bullied by the church again and falls to his former ways. To his credit though, he does show emotion and remorse on his son's destiny in the end.

Ms. Harteros as Elisabeth did a compelling job. She may not be your absolute top of the litter actress expressively (one invariably feels she's holding something back), but boy she has a beautiful voice. Elisabeth's last act aria ("Tu che le vanità") was breathtaking in its exquisite sad tenderness and beauty. Lovely, lovely! Mind you, her somewhat demure stage presence seemed to fit well with the regal Princess/Queen. And her Act 4 swoon, after finding out it was the King who had the jewel case, was rather convincing. With Don Carlo, though, you'd have thought she'd showed a bit more heart and soul.. it was, after all, he who she loved. Or maybe it is just a case of growing pale in comparison to..

Mr. Kaufmann, then. Well, what can I say.. other than he spoils you rotten. Again. I suppose one has grown accustomed to him being superb. He never fails. His portrayal of the characters is always honest and true. It always seems well proportioned, he never gets over the top. There's hardly ever anything lacking and more than often he leaves the listener/watcher with abundant food for thought. World class. Top notch. Definitely. So is the case with Don Carlo, too. Extremely beautiful, utterly believable. The complex, torn and taunted Prince can't be the easiest to portray. I'm always a bit bewildered how come he so suddenly turns his attentions to politics and seems to forget Elisabeth. Which he, of course, after all does not. I think there's love and longing for Elisabeth till the very end even though he tries to soldier on with 'better' thoughts. He seems so perplexed and, frankly, lost. Holding on to the only tangible, plausible cause he can. Poor boy. 

Boaz Daniel & Jonas Kaufmann
Photo: Bayerische Staatsoper / fotogallerie

Back to singing.. Two of my favourite duets come from this opera: the powerful "Dio che nell'alma infondere" (Don Carlo and Rodrigo, Act 2) and the breathtakingly lovely "Ma lassù ci vedremo" (Elisabeth and Don Carlo, at the end of Act 5. Note! the link takes us to "È dessa.." when DC and E meet at Act 5, "Ma lassù.." starts at 06:41). The first always runs chills down my spine -good chills! not terrifying or bad ones!- for being so strong and heroic and potent. It's a battle cry for all causes good and worthy and a celebration for brotherly love. It gets you to stand up for your rights and crave for liberty. Messrs Kaufmann & Daniel version is slightly wavering rhythmically in places, but brilliant acting-wise. Love the touchy-feely warmth and Kaufmann's bewildered look at the end, where Rodrigo puts forth his hand and Don Carlo is hesitant whether to take it or not. "Ma lassù.." sends tears streaming down my cheeks, for being sooo beautiful and sad. Mr. Kaufmann and Ms. Harteros's performance is special to a tee. Very delicate and soft. Almost whisper-like. As if they're testing how soft a sound is still audible.. Spellbinding and very, very moving. And all the more effective while they are on the opposite sides of the stage, their movements as if mirroring each other. The best possible icing on the cake. 

Noticed that Don Carlo plays at Salzburg this summer. Starring Mr. Kaufmann and Ms. Harteros, Thomas Hampson as Rodrigo and our own Matti Salminen as the King. Sold out, of course, but when pigs fly.. and there were cancellations ;)

Lohengrin - La Scala, osa 2

Mielikuvia La Scalan Lohengrinistä. Tuumittu joulukuussa 2012.

No niin, nyt on esitys sitten nähtykin (ei suinkka paikanpäällä, nauhoitteena ruudulta vain) ja funtsattu millimetripaperilla ;)

Lähde: http://ximo.wordpress.com/

Hmm, ajatuksia herättävä tulkinta ohjaajalta. Aika psykologista, melkein psykoanalyyttistä.. Runsaasti symboleja. Muutamia merkillisiäkin yksityiskohtia. Eniten kummastuttivat Lohengrinin 'pakkoliikkeet', ellei niitä sitten tulkinnut joutseneksi. Kaivoihan ritari usein taskuistaankin höyheniä.. Mutta eikö Elsan kadonneen Gottfried-veljen pitänyt olla se joutsen?! Libreton mukaan ainakin. Oliko Lohengrin höyhenineen sitten veljen personoituma? Samanlaiset asut viittaisivat siihen.. Elsan ja Lohengrinin avioliitto saa kyllä tuon tulkinnan valossa melkoisen sukurutsaisen vivahteen. Lopussa kuitenkin veli tulee jälleen itse eläväksi. Ja Lohengrin, tässä versiossa, selvästi kuolee. Ääh, ristiriitaista. Hieman häiritsevää. Eivät kulkeneet libretto ja näyttämösovitus kaikilta osin yhtä jalkaa. Eivätkä aivan kaikki palapelin osaset asettuneet mielessäni paikoilleen. Olisin varmaankin tarvinnut luettavakseni ohjelman, ja ohjaajan kootut selitykset näkemyksillensä. 

Mahtui näyttämökuvaan ja ohjaukseen mielenkiintoisia ja hienosti oivallettujakin yksityiskohtia. Esimerkiksi seuraavat:

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Piano. Elsa ja Lohengrin löytävät toisensa ja todella näkevät toisensa ensimmäisen kerran pianon ääressä, kun heidän kätensä kohtaavat sen reunassa ("Elsa, ich liebe dich", 1. näytös). Sittemmin molemmat hakevat vuorotellen, sekä yhdessä että erikseen lohtua, apua, voimaa ja turvaa samasta kohtaa pianoa, kuin muistellen ensimmäistä kohtaamistaan ja toisissaan tunnistamaansa yhteyttä. Piano tuntuu olevan varsinkin Elsalle turvapaikka, vaikka toisaalta miltei kidutuskammio. Muistumat Ortrudista soitonopettajana eivät ole niitä kaikkein miellyttävimpiä.. Ennen 2. näytöksen hääkohtausta Ortrud vieläpä läimäisee pianon kannen Elsan käsille. Viimeisessä näytöksessä piano on jo kumottu (ja Elsa irrottautunut symbolisesti lapsuudestaan? [hih, näitä freudilaisia keittiökallonkutistajatulkintoja on sitten hauska keksiä.. ;)]), ja Lohengrin laulaa uhmakkaasti pianolla seisten vihjauksia omasta menneisyydestään.

Matto. Lohengrinin paljaat jalat osuvat brabantilaisten levittämälle matolle (2. näytös, 3. kohtaus), kun kuninkaan airut on julistanut, että ritari saa paitsi Elsan, myös valtakulman ja kruunun, ja kutsuu häntä brabantilaisten pariin. Lohengrin tunnustelee mattoa jaloillaan ja alkaa kävellä sen reunaa hitaasti, kädet levällään tasapainoillen kuin lapsuuden leikissä, omassa maailmassaan, huomaamatta kansan ylistyslaulua. Hän havahtuu pian ja lähestyy ihmisiä ihmetellen, kuin haluten kysyä "Minuako tarkoitatte?".

Takit. Toisen näytöksen 3. kohtauksessa (mattokohtauksen jälkeen) brabantilaiset osoittavat kunnioitusta ja arvostusta pelastajaritarilleen levittäen takkinsa maahan hänen kävellä pitkin. Epäröiden Lohengrin ensin takeilla astelee, sitten yhä rohkaistuneemmin, lopulta jo pää pystyssä, ylpeänä, silti ihmeissään. Hyvin hauras on ritarin usko itseensä, hän säikähtää jälleen tolaltaan pelkästään kuninkaan airueen häntä kätellessä. Lohengrin ei kestä kosketusta, pelästyy, kavahtaa ja juoksee pakoon. Hän vaikuttaa kuitenkin saavan arvostuksesta voimaa ja tottuu vähitellen ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Näytöksen lopun hääkohtauksessa hän on jo huomattavasti luottavaisempi ja varmempi, tukee ja suojelee Elsaa Ortrudin ja Telramundin hyökkäyksiltä.

Lähde: http://www.ahashare.com/

Ortrudin ja Elsan identtiset puvut. Visuaalisesti hieno yksityiskohta. Kretongit ovat sitäpaitsi hyvin kauniit. Väriasetelma on tietysti symbolinen, paha vs. hyvä / puhdas. Herättää mielikuvia myös joutsenesta. Joutsenlammestakin. Mutta se on jo toinen tarina.

Esityksen visuaalinen ilme oli mielestäni muutenkin hyvin onnistunut. Erityisen paljon pidin taustan kerroksittaisesta lavasteesta, joka palveli tarpeen mukaan milloin talon julkisivuna, milloin sisäpihaa ympäröivinä seininä. Se tarjosi myös hyvät puitteet kuorolle (joka tosin ajoittain, ehkä välimatkasta johtuen -lava on suuri!- oli hieman epätahtinen) ja loi hienoa syvyysvaikutelmaa kuviin. Kauneimmillaan taustan parvekkeet loistivat upeassa valaistuksessa 3. näytöksen alussa, kun Elsa ja Lohengrin kirmaavat vapauteen hääseremonian jälkeen tutun häämarssimelodian ("Treuligt geführt ziehet dahin..") soidessa.

Lähde: http://www.teatroallascala.org/

Lohengrinissä ja Elsassa on hyvin paljon samankaltaisuutta, molemmat ovat tahoillaan kuin häirittyjä. Ulkoiset paineet ja odotukset, velvollisuudet ja tehtävät ikäänkuin estävät heitä todentamasta omaa todellista itseään. Lohengrin ainakin tahtoisi selkeästi päästä jo sankariroolistaan ja elää kuin tavallinen ihminen (cf. Kaufmannin haastattelu edellisessä kirjoituksessa). Ehkäpä Elsankin psykosomaattinen oireilu on paitsi reagoimista epäilemättä vaikeaan ja painostavaan tilanteeseen (orpo, yksinäinen perijätär vallanhimoisten 'ystävien' armoilla), myös kapinaa kasvatettuun rooliin astumista vastaan. He tunnistavat toisissaan yhteyden, tuttuuden välittömästi, ja tuntuvat hakevan kuin vaistomaisesti turvaa toisistaan. Molemmat vaikuttavat myös olevan vahvimmillaan ja vapautuneimmillaan toistensa läheisyydessä. Selkeimmin vapautuneisuus tulee esille häiden jälkeen, kun he saavat vihdoinkin olla kahden. He hymyilevät, hassuttelevat, leikittelevät - melkein kuin pienet lapset – tutustuvat toisiinsa ilman roolien painolastia. Mutta epäilyksen siemen on jo kylvetty ja Kysymys roikkuu ilmassa..

Mikä sitten on tuo Kysymys ja miksi niin tärkeä? Oikeastaan on aika hassua, että niinkin oleelliset ja ihan tavalliset seikat kuin kumppanin nimi ja sukutausta saavat muutoin monilta osin jopa suhteellisen realistisessa tarinassa (tai ainakin realismiin pyrkivässä tulkinnassa) niin suuren painoarvon ja miltei mystisen merkityksen. Kenties Kysymys tulisikin ymmärtää laajemmin, symbolisesti voisi kai olla kyse luottamuksen pettämisestä. Siitä sitten tietysti voi keskustella saattaako luottamusta vaatia sokeasti, vai edellyttäisikö se ensin luottamuksen osoitusta.. 

Anna pirulle pikkusormi ja vähän muuta..

Marina Poplavskaya & Jonas Kaufmann
Ken Howard, Metropolitan Opera

Charles Gounod: Faust

Taltiointi New Yorkin Metropolitan Oopperasta 2011. Orkesteria johtaa Yannick Nezét-Séguin.

Faust on Goethen runomuotoisena näytelmänä tunnetuksi tekemä ikiaikainen tarina ikääntyneestä tiedemiehestä, joka myy sielunsa Paholaiselle vastineeksi uudesta nuoruudesta. Gounodin ooppera pohjaa ranskalaiseen näytelmäversioon (Michel Carré: Faust et Marguerite) ja keskittyy enemmän Margaretan, Faustin ihastuksen, kohtaloon. Synopsis englanniksi.

Metropolitanin Faustia on hieman päivitetty, tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliseen ja jälkeiseen Saksaan. Faust on Oppenheimer -tyylinen ydinfyysikko, joka vanhana miehenä katuu kehittämänsä aseen levittämää tuhoa. Hän etsii unohdusta myrkystä.. Seuraavat tapahtumat - ts. oopperan tapahtumat - ovat siten ikään kuin myrkyn aiheuttamaa hallusinaatiota. Lopussa palataan takaisin alkuasetelmaan; Faust kumoaa loputkin myrkkymaljasta ja kuolee.

Rooleissa:

• Faust - Jonas Kaufmann, tenori
• Mefisto, Paholainen - René Pape, basso
• Margareta - Marina Poplavskaja, sopraano
• Valentin, Margaretan veli - Russell Braun, baritoni
• Martta, Margaretan naapuri - Wendy White, mezzosopraano
• Siebel, Margaretan ihailija (housurooli) - Michèle Losier, mezzosopraano 
• Wagner, Valentinin ystävä - Jonathan Beyer, baritoni
• sotilaita, kyläläisiä, porvareita, henkiolentoja ja mielikuvitushahmoja - kuoro

Musiikki varastaa jälleen koko shown. Korviahivelevän kauniita melodioita. Runollisia, romanttisia, uljaita. Kapellimestari Nezét-Séguin (hurmaavan energinen menninkäinen!) tuntuu saavan paljon irti METin kiitetystä orkesterista. Tarkka, täyteläinen, hienostunutkin soundi. Hieno tunnelma. Tarinassa minua hieman häiritsi sen melkoisen voimakas ja asenteellinen uskonnollisuuden korostaminen. Toisaalta sen saattaa ymmärtää, sillä aikansa lapsihan tarina on, näyttämökuvan modernisoinnista huolimatta.

Gounodin oopperan voisi tiivistäen sanoa olevan nuoren, siveän ja viattoman, rakastuneen tytön murheellinen matka hyljätyksi, mielensä kadottaneeksi, epätoivoiseksi olennoksi. Poplavskaja suoriutuu Margaretan vaativasta roolista itse asiassa varsin hyvin. Näytelijäntyö on erinomaista ja hahmonsa läpikotansa uskottava. Äänensäkin toimii hyvin, korkeita ääniä lukuunottamatta, varsinkin lopun "Anges purs" -tertsetossa. Ei aivan puhdasta, eikä voimakaan ihan riitä. Hiukan on tuskaista katsoa, kuinka puristaen hän joutuu ylös kiipeämään. Tunne hipsahtaa myötähäpeän puolelle.. harmi :/ Urheasta heittäytymisestä Poplavskaja saa kyllä pisteet ja näyttelijäntaidoillaan pelastaa paljon.

Kaufmannin Faust on puolestaan kokonaisuutena oikeastaan yllättävän rauhallinen ja vähäeleinen, ei hurjan suuria tunteen leiskuntoja puoleen jos toiseenkaan. Ehkäpä rauhallisuus toisaalta sopiikin roolihahmon aikuiselle miehelle.. Faustista tulee nimittäin nuorenakin mielikuva, että hän on elämänkokemukseltaan vanhempi kuin miltä näyttää. Ikään kuin Mefiston taika toimisi enemmän ulkoisesti kuin sisäisesti. Faust saa vaihtokaupassa nuoren miehen olemuksen ja intohimon, mutta ei kokonaan unohdusta menneistä teoistaan. Samansuuntainen kaksijakoisuus leimaa tavallaan Faustin suhdetta Margaretaankin. Hänen käytöksessään tyttöä kohtaan vuorottelevat vaivoin hallittu intohimo sekä tämän aseistariisuvan viattomuuden edessä yhä uudelleen esille tulevat kunnioitus, ritarillisuus ja puhdas pyyteetön rakkaus.

Laulullisesti Kaufmann tietysti kerää jälleen kaikki haulit himaan. Oopperan alussa, Faustin ollessa vanha mies, hän pääsee laulamaan matalammalta kuin normaalisti, väläyttämään äänensä miltei baritonaalista puolta. Ja suoriutuu hienosti, vaikka ajoittain tuuminkin olivatko viikset tai mahdolliset poskitoppaukset(?) kenties hänelle normaalin luontevanselkeän artikulaation tiellä. Eräs ehdottomista helmistä: ihana, ihana tunteellinen ja intiimi Faustin ja Margaretan duetto 2. näytöksen lopussa "Laisse-moi, laisse-moi contempler ton visage". Jälleen kerran äärettömän kaunista ja herkkää ilmaisua Kaufmannilta. Hän on kyllä ilmiömäisen hyvä juuri pehmeätä, herkkää äänenkäyttöä vaativissa kohdissa. Äänensä on kuin soljuvaa, kultaista, aromaattista hunajaa. Niin paljon sävyjä ja lämpöä. Samalla äänessä on myös majesteetillista vahvuutta ja voimaa. Tummaa, sävykästä jalopuuta. Terästäkin löytyy, kuten 3. näytöksen alkupuolen välienselvittely Margaretan veljen Valentinin ja Faustin välillä osoittaa. Miekkailukohtaus on muuten perin uskottava, snaps for that! 

Oopperan varsinainen herra ja hidalgo lavalla on selkeästi René Pape. Hän tuntuu heittäytyvän Mefiston rooliinsa antaumuksella. Papesta on aikaisemmin tullut mielikuva äärimmäisen keskittyneenä, vakavana ja hieman jäykkänä laulajana. Nythän hän vallan irrottelee ja on oikeasti hauska! Yleisöstäkin irtoaa naurunhörähdyksiä monessa kohtaa. Mefisto on sulava ja hienostunut aristokraatti. Kuin taikuri, tai kaikkia naruja käsissään pitelevä sirkustirehtööri, joka hurmaa, junailee ja johtaa tapahtumia suvereenisti. Oopperan edetessä Mefistostakin paljastuu paholaismaisempia piirteitä, kun hänen painostuksensa lisääntyy ja aikeensa käyvät selvemmiksi.

Margaretan sodasta palaava veli, Valentin, on ärsyttävän kirkasotsainen ja paatoksellinen sankari. Melkeinpä tarinan ilkein hahmo, varsinkin kun häneen liittyy vielä uskonnollisen oikeassa olemisen aspekti. On julmaa ja kertakaikkisen kamalaa kuinka hän ei voi antaa anteeksi sisarensa hairahdusta, vaan vielä viimeisillä henkäyksillään kiroaa tämän!

Michèle Losier tekee hienon housuroolin (l. travesti = miesrooli, jonka esittää nainen) Siebelinä. Hän on uskottavan reipas, innostunut ja hieman rehentelevä ihastustaan Margaretaa piirittävänä nuorena miehenä. Äänensä on erittäin kaunis.

Helmistä helmein hetki (ja todellakin kirjaimellisesti vain hetki, kaksi sanaa..): Kaufmannin huikaisevan upea diminuendo "J' taime" (kolmas kerta!) 1. näytöksen tanssikohtauksen lopulla. Jos kukaan laulaisi minulle noin, vannon, että kupsahtaisin kolmasti, vähintään ;)

Lohengrin, antisankari Graalin varjosta - anti-hero from the shadow of the Grail

Jonas Kaufmann ja Anja Harteros
http://i.telegraph.co.uk/multimedia/archive/02418/lascala_2418793b.jpg

Scroll down for English..

Korvissa juuri Richard Wagnerin Lohengrin La Scalasta, Milanosta. Livelähetys Italian Radio3:n kanavalla. (Tai oikeammin, kun tämän julkaista ehdin, soi korvissa jo nauhoite eilisillan esityksestä, tällä kertaa Tanskan klassisen radiokanavan taajuudelta ;)) On itse asiassa mukava vain kuunnella. Liikkuvan kuvan informaatio vie kuitenkin aina suurimman osan huomiosta. Nyt saattaa samalla kirjoitellakin.

Lohengrinin olen kuullut ja nähnyt aikaisemmin tallenteena Münchenistä, Baijerin valtionoopperasta vuodelta 2009, jolloin pääosissa olivat Jonas Kaufmann sekä Anja Harteros, kuten nyt Milanossakin. Tosin Harteros ei tämän illan esityksessä laula sairastumisen vuoksi. Elsan osaa laulaa saksalainen sopraano Annette Dasch. Pidän enemmän Harteroksesta. Toivottavasti hän paranee pian. Kuingas Heinrichinä on René Pape, niin ikään tuttu ääni entuudestaan. Vahva, sointuva basso. Muissa rooleissa laulaa minulle uusia tuttavuuksia; Friedrich von Telramundina islantilainen baritoni Tomas Tomasson ja tämän vaimona Ortrudina dramaattinen saksalaissopraano Evelyn Herlitzius. Orkesteria johtaa Maestro Daniel Barenboim, ohjauksesta vastaa Klaus Guth.

En ole kovin laajasti Wagnerin ooperoihin vielä tutustunut. Lohengrin tuntuu helpoimmin lähestyttävältä, ei niin raskaalta ja pitkältä kuin monet muut. Aihepiirikin on tuttu ja kiinnostava. Olen aina tuntenut suurta mielenkiintoa Graalin tarua kohtaan.Tässä sitäkin sivutaan. Lohengrin on romattinen tarina neidosta pulassa, demoiselle en détresse, jonka avuksi rientää uljas ja hyvä, ettensanoisi pyhä ritari, joka totta kai vielä rakastua rämähtääkin neitoon suunnilleen ensi silmäyksellä. (Synopsis englanniksi) Klassista ritariromantiikkaa siis. Juu, sitäkin. Mutta myös hyvin paljon enemmän mitä päältä katsoen luulisi.

Satuin nimittäin löytämään Jonas Kaufmannin haastattelun, jossa hän valottaa roolinsa rakentamista varsin kiintoisalla tavalla. Hän ei luonnollisesti niinkään puhu työn alla olevasta La Scalan produktiosta, vaan Lohengrinistä teoksena ylipäätään, sekä aikaisemmin 2009 ja 2010 esittämistään Münchenin ja Bayreuthin versioista. Esimerkit ovat Richard Jonesin Müncheniin ohjaamasta produktiosta. En tiedä lieneekö kuinka epätavallista, että laulaja ruotii julkisesti roolihahmoaan, mutta ehdottoman mielenkiintoista se ainakin katsojan kannalta on. En panisi pahakseni vaikka saisin aina oopperakokemuksiini tällaista sisäpiiritietoa.

Itse en juurikaan pitänyt Münchenin version näyttämöratkaisuista. Luulen, että olisin halunnut nähdä hieman enemmän romantiikkaa ja kauneutta, edes asuissa. Lauluissa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Eikä hahmoissa sinänsä. Paitsi aika puisevaa ja jäykkää oli näytteleminen kauttaaltaan, oletan että ohjauksellisista syistä. Välillä sitä raapi päätänsä ja mietti, mitä ohjaaja kenties valinnoillaan halusi sanoa, mitä minun katsojana pitäisi ymmärtää.. Etenkin silloin kun ohjaajan näkemys tarinasta tuntui vievän kovin kauaksi musiikin ja tekstin kokonaisuudesta. Olisi ehkä ollut parempi nähdä alle jokin perinteisempi näkemys, jolloin tarinan jo tuntien, olisi helpompi niellä modernitkin tulkinnat. Mutta kuten sanottua, musiikkia ja laulusuorituksia ei himmentänyt mikään.

Tähän päivään ja La Scalan Lohengriniin palatakseni. Kuulohavainnon perusteella arvioiden, varmaankin Kaufmannin toistaiseksi paras roolisuoritus. Pidin hyvin paljon jo Münchenin esityksestä, joka oli mielestäni erittäin kaunista laulamista, runollista ja herkkääkin. Ajattelin, ettei sitä paremmin tätä roolia voi laulaa. Luulen erehtyneeni. Tämä uusi tulkinta on, mikäli mahdollista, vielä parempi. Kaufmann tuntuu olevan täydellisesti kotonaan osan kanssa. Laulaa kuin äänensä olisi tehty sitä varten. Puhtaasti ja varmasti, vailla vähäisintäkään epäröintiä tai haparointia missään vaiheessa. Komeaa ja uljasta, uskottavan sankarillista. Mutta ei lainkaan sitä 'mylvintää' mistä olen kuullut monia Wagner -laulajia kenties stereotyyppisestikin syytettävän. Kaufmann laulaa Lohengrininsä hänelle tunnusomaisella loistavan soljuvalla legatolla. Lisäksi Wagnerin sävelissä tuntuu kuin hänen äänensä tummemmat sävyt pääsisivät oikeuksiinsa paremmin kuin ikinä ennen. Eniten pidän niistä kohdista, missä hän, kuten haastattelussa mainitsi, saa ilmentää supersankarin inhimillisempiä puolia. On kuin äänensä olisi niissä ilmaisussaan tehokkaimmillaan. Tunteet kuuluvat, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. On hienoa havaita omin korvin kuinka, juuri kuten hän haastattelussa kertoo, Lohengrin laulaa ikään kuin kahdella rekisterillä, supersankarin vahvalla, voimakkaalla 'työminällä' ja Elsaa puhutellessaan pehmeämmällä, intiimillä, rakastuneella, yksityisemmällä minällä. Ja kuinka nopeasti, jopa kesken säkeen, Kaufmann kykenee tuota rekisteriä vaihtamaan. Nousee hattu. Käsittämättömän hienovaraista ilmaisua, syvällisestä roolin tuntemuksesta puhumattakaan.

Kirkkain helmihetki (ja jälleen todellakin vain hetki, yksi sana..): Gralserzählungissa, kun Lohengrin kertoo taivaasta laskeutuvasta kyyhkystä. Tuo sana (saksaksi Taube) ja kuinka Kaufmann sen laulaa.. pitkittäen tavuja, pehmeästi ja valtavan herkästi, miltei hauraasti. Ylimaallisen kaunista! Stole my heart away right there and then. Enkä varmasti ollut ainoa!

René Papen uljas basso sopii hyvin kuningas Heinrichin rooliin. Ei tarvitse kuulijana lainkaan pelätä, etteikö hän tehtävästään selviäisi. Vieläpä with flying colours! Scalan uutisista sain tietää, että Annette Dasch oli todellakin hyvin viime hetken sijainen Elsan rooliin. Paitsi Anja Harteros, myös hänen varanäyttelijänsä oli sairastunut juuri ensi-illan alla. Dasch tuli Milanoon päivää ennen ja ehti käydä pikaiset keskustelut sekä ohjaajan että orkesterinjohtajan kanssa. Tätä taustaa vasten, hän suoriutuu osastaan todellakin mallikkaasti. Dasch on laulanut roolia aikaisemmin Bayreuthissa, silloinkin yhdessä Jonas Kaufmannin kanssa. Alussa hänen äänessään oli havaittavissa hiukan kireyttä, mutta oopperan edetessä ilmaisunsa vapautuu ja paranee. Hän laulaa miellyttävän selkeästi artikuloiden. Lämmennyt äänensä soi myös varsin kauniisti, eivätkä korkeatkaan sävelet tuota ongelmaa. Ortrudin ja Telramundin esittäjistä en kummastakaan erityisemmin laulajina pitänyt. Paikoittain falskihkoa, ja liikaa vibratoa minun makuuni.

Kokonaisarviota ja näköhavaintoja odotellessa esityksen traileri maistiaisiksi.

- - - -

Listening to Wagner's Lohengrin from La Scala, Milan, live on Italian Radio 3. (Or rather when I post this it's a recorded broadcast from yesterday's performance, this time on Danish Classic Radio ;)) It's nice just to listen to. Pictures always tend to hold most of your attention, moving pictures especially. Now there's even time to write.

Kaufmann - Pape - Dasch
Source: http://amfortas.wordpress.com

I've seen and heard Lohengrin before, on tape, the Bavarian State Opera production in Munich in 2009. Leading roles sung by Jonas Kaufmann and Anja Harteros, as today, too. Though due to illness Ms. Harteros doesn't appear on stage today. Instead Elsa is sung by another German soprano, Annette Dasch. I prefer Ms. Harteros. Hope she'll get well soon. René Pape, another familiar voice, sings King Heinrich. I like his strong, solid bass. Other singers are new to me; an Icelandic baritone Tomas Tomasson depicting Friedrich von Telramund and a dramatic German soprano Evelyn Herlitzius as Ortrud, his wife. At the pit Maestro Daniel Barenboim, Klaus Guth as a director.

Have so far got to know only a handful of Wagner operas. Lohengrin seems easiest to make friends with, not as heavy and lengthy as many of them. The subject matter is also somewhat familiar and very interesting. I've always been interested in the Grail-lore. Here it's a sub story, but still. Lohengrin is a romantic story of a damsel in distress who is aided by a valiant, good, almost holy knight who, of course, ends up falling for her at first glance. (Find the synopsis here) A classic tale, so to speak. Yes, that too, but a lot more than meets the eye.

For I happened across an interview with Jonas Kaufmann where he talks about building this character in a most fascinating way. He naturally doesn't talk that much of the role at hand (the La Scala production) as of Lohengrin in general and of his previous productions at Munich in 2009 and Bayreuth in 2010. The clips are from the Munich production, directed by Richard Jones. I don't know how usual it might be for a singer to dissect his/her role publicly so openly.. for a listener/watcher it is very interesting! I wouldn't mind having such insights to a role more often.

I wasn't that keen on how the Munich production was staged. I think I'd have preferred a little more romance and beauty, at least in costumes. The singing was all great and the characters as such. Although acting was rather wooden and stiff most of the time. Lack of direction probably. At times I was scratching my head trying desperately to understand what the director wanted to say.. especially when there seemed to be clashes with his and the composer/writer's views. It might have been a good idea to see first a more traditional version of the story, then a modern one like this had perhaps hit home more easily. But as I said, music and singing, they were impeccable.

Coming back to La Scala Lohengrin. Quite probably Kaufmann's best performance in the role so far, judging by hearing only. Liked him very much in the Munich version already. He sung most beautifully and gave a highly sensitive and poetic performance. The best there could be, I thought. Now I believe I was wrong. This new rendition is, if possible, even better. He seems to be completely at ease with the role. Sings as if it was made for him. Clear and impressive, without a slightest hesitation or fumble anywhere. Magnificent, noble, heroic like no other. Not a hint of that "bellowing" of which I've heard many Wagner-singers perhaps stereotypically being accused. Kaufmann sings his Lohengrin with the same exquisitely beautiful line and legato he is so well known of. In Wagner it seems the darker tones of his voice come into their own like never before. I like best the moments where he, as he mentioned in the interview, can portray the human in the hero. It's like his voice is in those at its most expressive. The emotions are audible, as amazing as that is! It's great to witness with one's own ears how, as he tells in the interview, Lohengrin sings as if with two different registers; the strong, powerful one of a superhero on duty and the softer, more intimate and affectionate private one when he addresses Elsa. And how smoothly Kaufmann can switch between those registers, even within a phrase. I tip my hat! Incredible subtlety, indicating the profound understanding of the character.

The gem moment (literally a moment, just one word..): in Gralserzählung (the Grail Narration) when Lohengrin tells about the dove descending from heaven. The word 'dove' (Taube in German), and the way Kaufmann sings it.. lengthening the syllable infinitely, softly, ultra-tenderly, almost insubstantially.. Out of this world! Sooo beautiful. Stole my heart away right there and then. And for sure I was not the only one!

René Pape with his impressive bass was well suited to the role of King Heinrich. No worries as to if he'd be up to the task. With flying colours! I found out in the Scala News that Annette Dasch was indeed a very last minute stand-in as Elsa. Besides Anja Harteros, also her double had fallen ill just before the premiere. Ms Dash arrived Milano the day before and had time for brief discussions with both the director and the conductor. Taking that into consideration, she really did a commendable job. She has sung Elsa before in Bayreuth, there too alongside Jonas Kaufmann. At first her voice seemed slightly tense but as the opera went on her voice warmed and opened up. She sings with a pleasing clarity in diction. Her warm voice rings quite beautifully, including the effortless high notes. I didn't particularly like either Ortrud or Telramund. A tad too many screeches and too much vibration to my liking.

While waiting for the live webcast, here's an appetizing trailer.