Carmen levyllä

Lähde: http://www.emi.fi/julkaisut/3376/bizet_carmen

Oopperalevytykset alkavat ymmärtääkseni olla melko harvinaisia. Kuvalliset tallenneformaatit jyräävät. Totta tietysti, että näyttämölle tarkoitetun esityksen mahdollisimman kokonaisvaltainen aistiminen on suotavaa. Mutta enpä näkisi mitään haittaa olevan hyvistä ääniteversioistakaan, parhaimmillaan ovat todellista juhlaa korville. 

Varsin oivan ja pääosin miellyttävän kuuntelukokemuksen tarjoaa tämäkin Carmen -levytys. Orkesterina Berliinin filharmonikot, puikoissa Sir Simon Rattle – hämmästyttävää kyllä, molemmat ensimmäistä kertaa Carmenin parissa! Solisteina Lady Rattle Magdalena Kozená Carmenina, myöskin ensi kertaa asialla, Don Joséna tuttu Jonas Kaufmann, Micaëlan roolissa sopraano Genia Kühmeier ja härkätaistelija Escamillona baritoni Kostas Smoriginas.

Odotin Kozenálta paljon, mezzona eräässä komeimmista mezzorooleista. Vaikka äänensä väristä enimmäkseen pidänkin, kokonaisuuteen jouduin valitettavasti pettymään. Lähestymisen piti olla ennakkotietojen (Rattlen haastattelut) mukaan kamarimusiikillinen, ehkä juuri Kozenán äänen avuksi.., silti hän tuntuu kovin usein jäävän orkesterin ja ajoittain toisten solistienkin jalkoihin. Olisiko äänensä kuitenkin liian ohut ja hento roolin vaatimuksiin, vai tykittääkö orkesteri turhan lujaa, mene ja tiedä. Kummastelin myös joitakin tulkinnallisia valintojaan, miksi esimerkiksi turvautua puheeseen (tai huutoon!) 4. näytöksen finaalin aggressiivisimmissa kohdin, kun nuotitkin on kirjoitettu. Parhaiten hän mielestäni onnistuu 2. ja 3. näytöksessä, ensimmäisessä haparoi eniten. Tunneskaalalla jos kokonaisuutta kuvaisi, tuntuu että hänen laulustaan jää uupumaan Carmenin lempeä, viekoittelua ja erotiikkaa, kun taas kopeaa kylmää halveksuntaa, uhmaa, suuttumusta ja vihan sävyjä löytyy hyvin. Kolmannen näytöksen povauskohtauksessa, jossa kortit lupaavat vain kuolemaa, hän saa ääneensä hienosti synkeää ja epätoivoistakin kohtalontuntua. Hassua sinänsä, että dialogikohdissa nuo laulussaan kaipaamani lempeämmätkin tunteet tulevat paremmin esille. Liekö sitten puheäänensä ilmaisuvoimaisempi, vai onko lempeä vain vaikeampi laulaa.

Tämän Carmen -version tähdeksi mielestäni nousee ensinnäkin orkesteri. En tiedä, enkä välttämättä ymmärrä orkesterimusiikista riittävästi osatakseni suoritusta tarkemmin arvioida, osaan vain sanoa, että omiin korviini soitto kuulostaa hyvältä, oikein hyvältä. Kokonaissointi on komea, runsas mutta selkeä, ja sooloinstrumentitkin erottuvat kauniisti. Ennen cd:n ilmestymistä olen kuunnellut ja katsellut esityksen konserttiversiona orkesterin omassa loistavassa konserttifoorumissa, Digital Concert Hallissa. Upea konsepti, moitteeton äänen- ja kuvanlatu ja eturivin paikat. Paitsi solisteja lavalla, kamerat seuraavat myös kiitettävän paljon orkesteria, johtajaa sekä yksittäisiä instrumentteja lähietäisyydeltä. Äärimmäisen mielenkiintoista! Ikään kuin musiikistakin saisi enemmän irti nähdessään soittajia työssään. Nautin suunnattomasti. 

Toinen esityksen tähti on ehdottomasti todella kaunisääninen Genia Kühmeier, Micaëlan, Don Josén tyttöystävän roolissa. Ihana puhdas, kirkas, kuulas sopraano! Eikä mitään vaikeuksia korkeimmissakaan äänissä. Ilo kuunnella! Ensimmäisen kerran kuulin tämän Carmen-version suorana radiolähetyksenä Salzburgista keväällä. Olin valmis julistamaan Kühmeierin varastaneen melkeinpä koko shown häikäisevällä Micaëlallaan, huolimatta roolin pienuudesta. Kontrasti Carmeniin, varsinkin heti 1. näytöksen vaisun Habaneran jälkeen, oli niin ilmeinen, ja pisteet menivät täysin tuomariäänin Micaëlan eduksi. Ensimmäinen rooli, jossa tätä sopraanoa kuulen, eikä taatusti jää viimeiseksi. Nimi mielessä.

Vaikka näistä kirjoituksistani uhkaakin tulla lähes pelkkää Jonas Kaufmann -suitsutusta, on pakko todeta, että hän on hands down tämän(kin) esityksen säteilevin ja valovoimaisin tähti. Täydellisen upea Don José. Alusta loppuun horjumattoman varma tulkinta, täynnä helmihetkiä. Ei voi muuta kuin ihastellen kuunnella, kuinka äänensä kuvastaa niin täydellisesti Josén tunteita ja mielenliikkeitä tämän matkatessa hallinnasta ja hillinnästä, palavaan intohimoon, mustasukkaisuuteen ja lopulta lähes mielipuoliseen epätoivoon ja raakuuteen.

Yksi helmistä: toisen näytöksen ”kukkaisaaria”, La fleur que tu m’avais jetée, jossa José avaa sydämensä Carmenille. Tähän mennessä kuulemistani  ehdottomasti paras, ehjin ja tasapainoisin tulkinta. Tuo aaria on sävellyksenäkin jo tietysti äärimmäisen kaunis ja vahvasti tunteella ladattu. Hassua kuinka pienistä yksityiskohdista kaikki voikaan itselle olla kiinni.. pelkkä yksi ”oui” tässä aariassa (viimeinen kolmannes, kohdassa ”Te revoir, ô Carmen, oui, te revoir!”) onnistuu aina viemään sydämeni. Sävystä ja tunteesta se kai riippuu. Tässä versiossa pidän paljon myös siitä, että upean pehmeän puoliäänisen (haa, jälleen sain oppia uuden musiikkitermin: mezza voce = with half voice) ”Et j'étais une chose à toi!”-säkeen viimeinen ääni häipyy pehmeästi, eikä katkea kurkkuäänteeseen kuten useammassa muussa tulkinnassa. Lopun ”Carmen, je t’aime” täyteläinen, sointuva kasvatus on vielä piste iin päälle. Saattaako tätä aariaa enää upeammin tulkita. *huokaisu*

Erityismaininnan papukaijamerkillä saavat kuorot (Berliinin valtionoopperan kuoro ja lapsikuoro) komeista suorituksistaan läpi levyn, pienemmissä ja suuremmissa kokoonpanoissa. Varsinkin lapsikuoro on harvinaisen hyvä. Enpä muista kuulleeni tarkempaa ja selkeämpää tulkintaa tempoltaan varsin haastavasta 1. näytöksen vahdinvaihtomarssista. 

Komeaäänisestä korpraali Moralèsista (Andre Schuen, bassobaritoni) pidin myös kovasti paljon, samoin useista muista pienempien roolien tulkeista. Mustalaistytöt Frasquita (Christina Landshamer, sopraano) ja Mercédès (Rachel Frenkel, mezzosopraano) laulavat raikkaasti. He sekä iloluontoinen herrakaksikko Remendado (Jean-Paul Fouchécourt, tenori) ja Dancaïre (Simone Del Savio, baritoni) täyttävät roolinsa mainiosti (ks. edellinen postaus, kvintettolinkki). Smoriginaksen Escamillo sen sijaan jää haaleaksi yritelmäksi machosta toreadorista.